Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Hoitokirja

Hoitokirjaan kirjoitellaan kaikki hoitotarinat, kirja on siis varattu ainoastaan yksityisten omistajille. Ethän kirjoita hoitokirjaan mitään muuta, jotta se pysyy siistinä ja selkeänä.

 1  2  > [ Kirjoita ]

Nimi: Aino & Petri

17.10.2017 16:24
Syksy on täällä, puut riisuu lehdet raiteille ja junat myöhästyy. // 17.10. paluu arkeen!

Pari viikkoa kituutettuani paikallani kotona sain tarpeekseni. Kello lähenteli kolmea, mutta pakkasin laukkuun kaikki tarvittavat, otin kuulokkeet pöydältä ja kainalosauvojen avulla kiiruhdin seuraavaan bussiin kohti Pyökkihovia. Petriä oli viimeiset viikot onnettomuuden jälkeen liikutellut satunnaiset ystävät ja vuokraajamme, jotka olivat huumorilla katselleet sen menoa – onneksi kukaan ei ollut ainakaan vielä saanut oriista tarpeekseen. Istuttuani tyhjään bussiin laitoin kuulokkeet korviini ja laitoin musiikin lujalle odottaessani saapumista oikealle pysäkille. Oikeastaan lyhyt bussimatka tuntui tajuttoman pitkältä, ja vaikka kuinka yritin auringonpaisteessa vakuuttaa itselleni, ettei vielä olisi kannattanut lähteä, tunsin kaiken stressin ja jännityksen pikkuhiljaa purkautuvan, kun kuvittelin punaisen ponin odottavan paluutani.

Kiitin kuskia astuessani ulos bussista kirpeään syyspäivään ja hetkellisesti kirosin itseni helvetin syvimpään, pimeimpään nurkkaan – miksi piti keppien kanssa lähteä sotkemaan pitkää kävelymatkaa. ”Jessus sie oot Aino ihan helvetin nerokas!” ärähdin puoliksi nauraen, kun lähdin linkkaamaan hiekkatietä eteenpäin. En ehtinyt kävellä kauaa, kunnes jokin auto hidasti viereeni. Katsahdin kuskia hieman epäluuloisesti, mutta tunnistin tämän Daisyksi heti. Nainen rullasi ikkunan alas ja pyysi minua autoon istumaan. ”Hei kiitti, mie älysin vähän turhan myöhään etten ehk pääsekään kävellen ihan Pyökkihoviin asti,” mutisin hymyillen ahtautuessani tavaroideni kanssa pelkääjän paikalle. ”Ei se mitään, en itse asiassa edes olisi pysähtynyt, ellei sulla olisi ollut toi takki päällä!” Daisy naurahti. Kulmiani kurtistaen jouduin miettimään mitä olin vetänytkään päälleni ennen lähtöä. Hetken päästä nauroin kuitenkin – olin ottanut mukaani takin, johon sisareni oli joululahjaksi kirjaillut tekstin ”Pohjanummen Petri Ruusunen – moni kakku päältä kaunis”.

Daisyn kaarrettua parkkipaikalle könysin autosta ulos, tähyillen Petrin ja Clausin tarhalle. Ori oli odotettavasti paistattelemassa päivää sininen takki yllään ja tunsin kasvoilleni nousevan hymyn kirkastuvan. ”Olihan sitä ollut pieni ikävä,” sanoin huomatessani Daisyn kohottavan kysyvästi kulmiaan. ”No ton ymmärrän. Huikkaa jos kaipaat apua!” hän naurahti ja lähti omien juttujensa pariin. Hieman horjuen jätin toisen kepin nojaamaan vasten Petrin karsinaa ja odottelin hetken, josko joku kulkisi ohitseni. Pian minulle tuntematon mies astui ulos varustehuoneesta ilman mitään käsissään, joten pysäytin hänet hymyillen. ”Sori hei, mie tarvisin apua hakemaan tota hevosta tuolta tarhasta. Ko miul on nää kepit,” sanoin hieman epävarmasti, mutta mies hymyili minulle takaisin. ”Totta kai voin auttaa. Oon muuten Adrian,” mies esittäytyi. Kerrottuani oman nimeni lähdimme hitaasti kohti Petrin ja Clausin majapaikkaa.

Punainen hevonen tervehti minua iloisesti hirnahtaen, ja saapuen ensimmäistä kertaa koskaan portille minua vastaan. Kasvoilleni nousi järisyttävän suuri hymy ja tunsin poskilihaksien jopa hieman särkevän. Adrian auttoi minut tarhan puolelle, jossa rapsuttelin oria hetken, ennen kuin viritin sen ketjunarun Adrianille valmiiksi. Suutelin Ruususen poskea vielä kunnes päästin Adrianin paikalleni ja pujahdin (lue: könysin) ulos tarhasta pois heidän tieltään. Petri kulki yllättävän siivosti tarhasta talliin, jossa kiitin Adriania tämän avusta. Mies lähti hymyillen omiin puuhiinsa ja minä jäin punaruunikon kanssa ensimmäistä kertaa ikuisuuteen kaksin. ”Hei äijä, milloin sie kasvoit aikuiseks?”

Puunailin Petriä lähemmäs tunnin verran ilman varsinaista päämäärää. Kun lopulta oriin häntä, harja, turkki ja jopa vuohiskarvat hohtivat puhtauttaan, rupesi tekeminen loppua kesken. Vaikka oriin jalkojen putsaaminen oli entistä vaikeampaa, olin silti saanut nekin siistittyä. Tunnissa ehdin trimmaamaan myös Petrin harjan ja hännänkin edustuskelpoiseksi, vaikka kisaaminenkin sai jäädä tauolle jalkani vuoksi. ”Mitähän nyt, äijä? Mitä tehtäis?” Ori puhalteli tyytyväisenä ilmaa sieraimistaan, ja oletin sen rauhallisuuden johtuvan miehen yllättävän hyvästä tilannetajusta – mammalla on keppi kädessä, sillä ei varmaankaan oo kaikki hyvin! Hetken vain seisottuamme kirosin ääneen, kipitin keppini kanssa kiireisesti Petrin kaapille, otin käteeni suitset ja vuokraajamme kypärän, jonka vedin päähän päättäväisesti. Nyt loppuu ratsastuskielto.

Selkäännousu oli Petrin kanssa aina maailman helpointa, ja tänään ori tuntui entistä kärsivällisemmältä pelleillessäni penkin kanssa. Sain loppujen lopuksi kuitenkin ponnistettua itseni ratsuni selkään ja käänsin sen heti kävelemään uralle. Keppini olin hylännyt kentän reunalle, tuskin sitä selässä tarvitsee. Vaikka ratsastuskieltoa oli vielä viikon verran jäljellä, kukapa hevoshullun totisesti pysäyttää. Annoin Petrin kävellä pitkin ohjin tämän päättämään suuntaan ja tunsin vihdoin saavani kunnolla happea – tänne minä kuulun. Jalkaan ei luonnollisestikaan ilman satulaa ratsastettaessa sattunut, mutta nostaessani ravia tunsin piston nilkassa, joka paheni aina antaessani turpa maata laahaten ravaavalle Petrille pohjetta. Oriita ei puolikkaat apuni tuntuneet häiritsevän, joten annoin sen myös määrätä ravin tahdin. Poni puksutti eteenpäin kentälle pudonneiden lehtien keskellä tyytyväisenä ja varman tuntuisena, mutta muutaman kierroksen jälkeen pyysin sen takaisin käyntiin. Toistin ravin toiseenkin kierrokseen tasapuolisuuden vuoksi, jonka jälkeen Petri jo itsestään pudotti ravinsa pois.

Vielä muutaman käyntikierroksen jälkeen pysäytin Petrin penkin viereen, johon laskeuduin yllättävän sulavasti. Ori odotti kiltisti paikallaan kömpelösti hakiessani siitä tukea kävellessämme kentän porttia kohti ja hymyilin tyytyväisenä. Nuori ori alkoi vaikuttamaan entistä aikuisemmalta, ihan kuin kasvaen aikuisemmaksi hetki hetkeltä. Kävely talliin oli pientä tuskaa Petrin yrittäessä pomppia minusta poispäin. Aina napauttaessani kepillä kuitenkin lujaan ääneen sorapihaan se rauhoittui, ainakin hetkellisesti. Talliin kuitenkin päästiin ja katsahdettuani kelloa älysin, että aikaa minulla vielä ainakin oli. Näinpä siirsin Petrin vesiboksiin, vaihdoin sen suitset riimuun ja annoin sen roikottaa rauhassa päätään. Hiljaisessa tallissa oli erityisen ihanaa palautua urheilusuorituksesta, eikä Petrinkään tarvinnut esittää pahaa poikaa kenellekään muiden hevosten tarhatessa. Kun sain ponin hoidettua, palautin sen odottelemaan iltaruokiaan karsinaansa. Ori jäi tyytyväisenä pöhisemään omiaan karsinan nurkkaan annettuani sille muutaman herkun vielä ennen kuin rupesin siivoamaan jälkiämme. Ulkona oli lähtiessäni jo pimeää, ja jätin kävellessäni kuulokkeet taskunpohjalle ja kuuntelin syysillan ääniä hymyillen tyytyväisenä. Onni on oma nelijalkainen idiootti.


// Lähetin tän kerran, mutta mitään ei näkynyt, toivottavasti ei tuu kahdesti :DD

Nimi: Hazel & Claus

14.10.2017 16:54
(Mulla on ollut vähän kiire tässä lähiaikoina, jonka takia en varsinaisia tarinoita ole kerennyt kirjoittaa. Halusin kuitenkin osoittaa edes jonkinlaista aktiivisuutta, joten tässä kaksi lyhyttä päiväkirjamerkintää, jotka sain kirjoiteltua)

25.09.2017 - Näyttelypäivä, kirjoittajana omistaja Hazel - 325 sanaa


Maanantaiaamuni, joka oli osoittautunut vapaapäiväksi lähti käyntiin kevyellä aamupalalla ja kevyellä meikillä. Kerrankin mulla itsellä oli omatkin asiat järjestyksessä, jonka takia ei edes tullut kiire tavaroita pakkaillessa ja järjestellessä. Lähdin kymmenen maissa mattamustan audin kyydittämänä kohti tallia, jossa sitten pääsinkin ensimmäisenä puhdistamaan Clausin Suomen syyskelien koettelemaksi joutuneita suitsia. Määränpäänä oli lähteä käymään viereisen kaupungin match show'ssa, joka olisikin nuoren hevosen ensimmäinen virallinen näyttelytilanne. Vähän hirvitti, että miten mä oikein pärjäisin orin kanssa koko päivän, kun se on usein niin energinen ja innokas. Näyttelytilaisuuteen sopivien varusteiden putsaustuokion jälkeen olikin sitten vuorossa hevosen metsästys sen uuden tarhakaverin luota. Kulomusta ori katseli kiinnostuneena tullessani portille. Se oli heti vastassa korvat hörössä ja tunnisti mut selkeästi. Sen tarhakaveri, Petri katseli mua vähän loitompaa uteliaana. Ruunikko tuli Clausin viereen pujahtaessani sisään tarhaan. Annoin senkin haistaa kättäni ja silitin hellästi sen kaulaa. "No moikka. Ootpas sä söpö", puhelin tuolle hiljaa ja käännyin sitten oman hevoseni puoleen. Pujottaessani riimun tämän päähän ja silitellessäni hevosta hetken huomasin sen mahan olevan ihan kurassa. Työtä oli siis varmasti luvassa.

Pitkän ja hartaan puunauksen päätteeksi, joka oli vaatinut meiltä molemmilta osapuolilta paljon kärsivällisyyttä näytti Claus jo ihan hienolta hevoselta. Nuorikko oli kovin komea jo ikäisekseenkin ja uskoin siitä tulevan vielä oikein kelpo hevonen, kunhan se oppisi käyttämään aivojaankin vähän tehokkaammin. Jos niitä siis ylipäätään tuon päässä edes oli. Joka tapauksessa lastaus ja koko puolituntia kestävä matka sujui yllättävän hyvin, vaikka olinkin varautunut pysähtymään matkan aikana. Kisapaikalla ensimmäistä kertaa ollessaan utelias ori pyörähteli ympäriinsä ja katseli kiinnostuneena ympärillä tapahtuvaa. Se oli hirvittävän suloinen ja kyllähän se onnekseni oli kokoajan kuulolla. Kävimme tekemässä vähän tuttavuutta vaaleatukkaiseen omistajattareen ja tämän kimoon suomenhevosoriin. Nuoret eivät olleet toisistaan moksiskaan, vaan uteliaana katselivat ja haistelivat toisiaan.

Kisapäivämme kului lähinnä rupatellessa muiden kanssa ja lopulta sitten ollennaisesti näyttelykehässä. Claus käyttäytyi oikein mallikkaasti ja sai tosi hyvät pisteet esittäytymisestään ja ulkomuodostaan. Ori oli paras suomenhevonen ja sijoittuikin yllättäen neljännelle BIS-sijalle. Onnellinen omistaja sai olla ihan mahdottoman ylpeä nuoresta oriista poistuttaessa paikalta kahden ruusukkeen kanssa.





23.09.2017 - Uusi kotitalli, kirjoittajana omistaja Hazel - 241 sanaa

Claus seisoi edessäni loimitettuna. Tumma karva kiilteli nätisti auringonvalossa orin katsellessa mua tarkkaavaisesti. Se oli nyt valmiina lähtöön uudelle kotitallilleen. Tavarat olivat jo pakattuina autossa ja entiset tallikaverit hyvästelty. Matkaa tulisi lähes tunnin verran Pyökkihoviin, josta olin saanut lähempää omaa kotitaloani hevoselle karsinapaikan. "Tulehan, niin mennään sitten", sanoin lempeästi orille katseeni pyyhällettyä vielä kerran tallipihan ylitse. Nykäisin kevyesti riimuun kiinnitetystä narusta ja ohjasin orin lastaussillalle.

Meidän matka sujui ihan hienosti, vaikka viimeisen vartin aikana Clausin kärsivällisyys alkoikin loppua ja nuorikko alkoi hermoilla. Se yritti kovasti keksiä itselleen virikettä ja päätyikin lopulta potkimaan takajalkojensa kuljetussuojia. Mä kuitenkin päätin olla pysähtymättä, sillä ori tuskin henkeään menettäisi lyhyen matkan aikana. Lähestyessämme Pyökkihovia muuttuivat maisemat selkeästi kaupungin sykkeestä maalaisempaan tunnelmaan. Katselin uteliaana ympäristöä, vaikka olinkin jo käynytkin tutustumassa paikkaan kirjoittaessani virallisia papereita tallipaikkasopimukseen liittyen. Lopulta sitten mutkiteltuamme pitkin hiekkatietä auton ja trailerin kanssa saavuimme tallin pihaan. Istuin hetken vain paikoillani ja tuijotin ikkunasta ulos miettien. Kaikki näytti ympärillä niin kodikkaalta ja rennolta, mutta samanaikaisesti kuitenkin siistiltä. Ajatukseni keskeytti tulomme ilmeisesti huomannut nainen, joka lähestyi hymyillen. Hyppäsin ulos autosta tervehtimään tätä. Pienen sananvaihdon jälkeen tallinomistaja Daisy tarjoutui auttamaan Clausin viemisessä talliin tavaroineen.

Kun kaikki oli paikoillaan ja utelias, musta suomenhevonen tutki tarmokkaasti karsinaansa oli vierähtänyt jo ihan hyväkin tovi. Mulla oli itsellä vähän kiireinen päivä, jonka takia en kerennyt jäädä tutustumaan kunnolla muihin tallilaisiin, vaikka olinkin heistäkin muutaman nähnyt. Kun hoito-ohjeet loimituksineen ja ruokintaan liittyvät asiat olivat sovittu poistuin ilta-auringon keltaisessa valossa kylpevän pihan poikki matkoihini.

Nimi: Jenny & Jesper

14.10.2017 12:56
Puhelin värisi aikaisin aamulla. Unen läpi kaivauduin peittojen alta vastatakseni. Kirkkaus poltti verkkokalvojani, kun sekavana tihrustin näyttöä. Daisy soitti, joten arvasin asian koskevan Jesperiä. Se ei ollut syönyt heiniään yön aikana ja oli muutenkin hyvin vaisu. Lupasin tulla tallille heti, poni saisi jäädä sisälle. Venyttelin ja nousin ylös. Jesper-rukka, sille nousi aina rokotuksen jälkeen pientä lämpöä. Välillä tosin tuntui, että se poti pienimuotoista miesflunssaa ja hyödynsi tilannetta saadakseen ylimääräistä huolenpitoa, vaikka tuskinpa hevosen älykkyys ja ajatukset sellaiseen juonitteluun riittävät. Pesin kasvoni ja hampaani kylppärissä teeveden kiehuessa keittiössä. Tallivaatteet roikkuivat edelleen telineellä pesun jäljiltä, mutta olivatpahan ainakin kuivat. Kurkkasin parvekkeen ovesta tarkastaakseni säätilan, mutta en nähnyt kuin pimeyttä. Ilma oli kuitenkin viileä, ja tiet ja autojen pellit kiilsivät kosteudesta katulampun valossa. Kuljeskelin edestakaisin asunnossani leipää syöden samalla kun keräsin tavaroita reppuun. Sitten kaadoin lopun teen termokseen, puin vanhat tutut harmaaruudulliset ratsarit ja uskollisen tummansinisen takin, ja lähdin kirpeään syysilmaan.

Kaupassa oli hyvin vähän väkeä, mutta oli se sentään jo auki. Liekö vielä edes mennyt kiinnikään... Kiitin onneani ja kaahasin nopeasti hyllyjen välissä. Kasasin astiaan mozzarellasalaatin lounaaksi itselleni, Jesperille nappasin purkillisen piimää. Pääsin äkkiä ulos linkkupysäkille, ehtien juuri livahtaa sulkeutuvien ovien välistä auton kyytiin. Siinä istuessani oli aikaa väsätä hiukset poninhännälle ja miettiä, miten muuten päivän käyttäisin. Koomaisena katselin ohi vilkkuvia eri värisiä valoja ja niiden heijastuksia märistä pinnoista. Matka ei kestänyt kauaa, ja pian olinkin jo pysäkkikatoksen valon alla tutun pyökkikujan päässä. Hengitys huurusi kävellessäni pihaan. Miten se laulu meni... "Kun talvi syksyn valjastaa vetämään kuolon vaunujaan, se joka vuosi laahustaa, ajaen kylmän mukanaan." Oli ehkä vielä hieman aikaista kyseiselle biisille, mutta se vain pulpahti mieleeni.

Daisy kuuli tuloni ja odotti jo Jesperin karsinan edessä. Poni oli tosiaan surkean näköinen. Yöheiniä ei ollut kadonnut nimeksikään, eikä ruuna huhuillut ulkona olevien kavereidensa perään. Se vain nökötti takapuoli ovelle päin käännettynä, päätään riiputtaen, eikä juuri reagoinut kun menin karsinaan. Hikinen se ei kuitenkaan ollut, joten kuume ei ainakaan ollut korkea, mikäli sitä oli ollenkaan, eikä rokotuskohta itsessään ollut mitenkään poikkeavan tuntuinen. Rauhoittelin Daisya, tämä oli tuttu juttu lähes joka kerta rokotuksen jälkeen. Hain mittarin, eikä Jesper laittanut vastaan sitäkään vähää, mitä terveenä. Lämpöä oli 38,3 astetta, eli noin asteen verran normaalia korkeampi. Totesimme yhdessä, ettei suurta huolta näyttänyt olevan. Puhdistin mittarin ja hain kaapista fleeceloimen. Loimitin ponin sillä, jotta ulko-ovi saisi olla raollaan. Raitis ilma tekisi hyvää. Kävin tekemässä puoli sangollista lämmintä melassivettä, jota tarjosin Jesperille, kun sen juoman veden määrästä ei ollut tietoa. Muutama hörppy sentään kelpasi, joten jätin sangon karsinaan houkutukseksi.

Vein omat evääni taukotuvan jääkaappiin ja kävin hakemassa toiset kottikärryt siivotakseni Jesperin yksiön. Yritin häiritä ponia mahdollisimman vähän, eikä se huonepalvelusta sillä hetkellä välittänytkään. Laitoin sille riimun päähän. Kankeasti liikkuen ressukka raahautui käytävälle. Se riiputti päätään aivan kuin maassa lojuva naru olisi painanut liikaa. Daisykin huokaisi myötätuntoisesti katsellessaan sitä. Koetin toimia nopeasti ja hutaisin enimmät sotkut kärryyn. Kun karsina oli edes päällisin puolin siisti, päästin ponin sinne takaisin. Kyllä sitä kävi sääliksi. En tohtinut harjatakaan, sillä kuumeisena Jesper oli hyvin herkkä. Kuvittelin tietäväni tunteen, omakin ihoni muuttui aina kuumeessa kummallisen herkäksi, ja karkeatekoiset vaatteetkin tuntuivat raapivan. Ehkä Jesper tunsi samoin. Otin yölliset heinät pois verkosta ja jätin ne kasaan karsinan nurkkaan, ettei potilaan tarvitsisi nähdä vaivaa syömisen eteen, jos ruoka alkaisikin maistua. Ei ollut muutakaan tekemistä, joten ajankulukseni siivosin myös Taikan ja Limpun karsinat. Pikkuhiljaa pimeys alkoi väistyä valon tieltä pihamaalla, kun aurinko nousi. Tällainen aikainen aamu oli oikeastaan aika mukava. Sai ihan kaikessa rauhassa tehdä tallihommia radion soidessa hiljaa taustalla. Toki olisi ollut parempi, jos Jesper olisi ollut terve, mutta ei sillä nytkään mitään hätää ollut. Epämukava olo varmasti, mutta ei hätää. Tekstasin äidillekin tiedon kuumeesta. Aina välillä vilkaisin poniani. Melassivesi katosi hitaasti, mutta varmasti pienissä erissä. Juominen oli hyvä juttu.

Aamusiivouksen ja käytävän lakaisun jälkeen yritin saada Jesperiä syömään. Sekoitin vähän vehnälesettä puoleen litraan piimää ja annoin seoksen turvota rauhassa. Varsinainen tuorepuuro, tai enemmänkin velli. Se on Jesperin erityisherkku, se rakastaa piimää ihan sellaisenaankin. Turvottamisen aikana piimä ehti hieman lämmetä, eikä tarvinnut tarjoilla sitä ihan jääkaappikylmänä. Jesper oli sentään kääntynyt ovelle päin, ja kiinnostui puurokauhasta, kun kaadoin seoksen ruokakuppiin. Ei se silti halunnut syödä, haisteli vain ja ehkä nuolaisi yhden kerran. Melassivesi oli sentään juotu kokonaan, vain pohjat olivat jäljellä. Otin vähän piimämössöä kämmenelleni ja tungin sen ponin turvan eteen piimän valuessa käsivarttani pitkin. Siitä kyllä kelpasi syödä! Ah-niin-vaivalloisesti ruuna hamusi mössön sormistani ja piti huolen, ettei yhtään mennyt hukkaan. Niin sitten syötin sille koko annoksen. Otus näytti heti paremmalta, yön yli kestänyt paasto kun ei varmasti ollut ainakaan helpottanut oloa. Kävin tekemässä uuden satsin melassivettä sillä välin, kun Jesper armollisesti suostui nuolemaan ruokakuppinsa puhtaaksi. Kyllä se siitä tokenisi, kun jaksoi jo kiinnostua ympäristöstäänkin.

Koska aikaa oli vaikka muille jakaa, päätin tehdä jotain hyödyllistä, eli pestä satulan ja suitset. Aloitin hakemalla ämpärillisen vettä. Lämmintä sellaista, ihan vain mukavuussyistä. Suitsissa ei ollut paljoa pesemistä, turparemmittömyys helpottaa kaikkea toimintaa. Istuin Jesperin karsinan edustalla viltin päällä. Selkäni takana potilas ei juurikaan liikkunut, vaikka karsinan ovi oli sepposen selällään, mutta joi se sentään silloin tällöin. Poskihihnoissa oli vähän kuivunutta kuolaa, jonka hinkkasin tarkasti pois. Satulasaippuan tuoksu on ihana, samoin sen tumma meripihkainen värikin. Pyyhin vaahdot pois pienellä pyyhkeellä ennen kuin siirryin suitsien seuraaviin osiin. Puhtaan lopputuloksen ripustin karsinan koukkuun roikkumaan siksi aikaa, kun satula oli käsittelyssä. Jälleen kerran sain todeta, että kamojen pesemisen ollessa tällainen mukava tehtävä, pääsen joka kerta melko helpolla. Sitä ei tule välteltyä, joten nahkaiset varusteet ovat lähes aina hyvässä kunnossa. Eiväthän ne enää mitkään uudenkarheat olleet, mutta aivan siistit ja toimivat. Satulan istuinosa oli ehkä kaikkein kulunein, huomasin pestessäni sitä. Ja olihan koko satula sentään joskus topattu uudelleen. Muutoin kaikki varusteet olivat ihan alkuperäiset. Estesatulan olin myynyt joitakin vuosia aikaisemmin, kun sille ei ollut enää tarvetta. Tulimme toimeen ihan yleissatulallakin. Enemmän tosin taisin ratsastaa ihan ilman minkäänlaista satulaa.

Rasvattuani varusteet vein ne omiin telineisiinsä varustehuoneeseen, ja saippuan ja valjasrasvan kaappiin. Siellä käteeni osuivat ihan tuliterät, äsken hankkimani kirkkaanpunaiset jännesuojat. Hymyilin muistoille, joita ne toivat mieleen. Niissä muistoissa meillä oli se estesatulakin; kenttäratsastus. Tai oikeammin ainoastaan maastoesteet. Enimmäkseen olimme käyneet vain valmennuksissa ja harjoitelleet itsenäisesti, mutta muutamat kisatkin oli kokeiltu. Meidän väri oli ollut juuri punainen: Jesperillä punaiset suojat, samankaltaiset kuin nämä uudet, punainen satulahuopa ja itselläni samaa sävyä ollut takki. Kylläpä oltiinkin menty kovaa silloin! Silittelin suojien vielä ihan sileää pintaa. En tiedä, miksi olin ne edes hankkinut, kun ei niille tainnut varsinaista käyttöä olla. Hymähtäen laitoin ne takaisin kaappiin. Tallin puolella kuului hiljaista rousketta. Jesper oli herännyt henkiin ja mutusteli heiniään! Mittasin sen lämmön uudelleen. Ei mainittavaa muutosta, mutta eläin sentään söi. Puhelin piippasi, kun äiti viimein vastasi viestiini. Hän oli jo isän kanssa matkalla tallille. Oi voi, ihan kuin se auttaisi. Ajatus toki oli kaunis.

Vanhempani olivatkin lähempänä kuin olin ymmärtänyt. Kauaa en ehtinyt palloilla tallin käytävillä, kun kuulin auton oven pehmeän kolahduksen. Menin pihalle ja ehdin juuri ja juuri havaita harmaan sekasotkun syöksyvän kohti, kun se jo iskeytyi jalkoihini. Tervehdin koiraa huomattavasti rauhallisemmin kuin se minua. Cotton, oma shetlanninlammaskoirani, ei muotovalio, vaan muotopuoli. Ei sentään, ei muotopuoli. Väripuoli vain. Elukka on joku mutantti: sitä ei kelpuuteta näyttelyihin tai mihinkään muuallekaan, koska sen blue merle -värityksestä puuttuvat ruskeat merkit kokonaan. Se on vain valkoisen ja harmaan sävyinen sinisine silmineen. Siksi se oli ollut halpa. Vaikka Cotton onkin minun omistuksessani, se asuu vanhempieni luona, koska siellä on enemmän tilaa ja seuraa. Yhdestä sanasta karvakasa istui sivulleni, vaikkakin innostuksesta täristen. Yllätyksekseni myös isäni vanhemmat olivat mukana! Moikkasin suvulleni ja menimme talliin. Jesper käänsi korviaan ja haisteli, muttei muutoin välittänyt vierailijoista, kun isoäiti silitti sen turpaa jutellen sille hiljaa. Hellyyttävä näky. Isäni tarjoaman porkkananpalan poni silti huoli syöden sen hitaasti. Pussi jätettiin karsinan eteen. Laitoin potilaalle riimun päähän tarkoituksenani kävelyttää sitä edes vähän.

Liikkuminen sujui huomattavasti paremmin kuin muutama tunti aikaisemmin. Hitaastihan Jesper eteni, muttei enää ollut samalla tavalla täysin vetämätön. Kävelimme oman käytävän läpi orien puolelle. Ulko-ovella Jesper jäi hetkeksi miettimään, joten käännyimme takaisin oman karsinan suuntaan. Siellä mittasin siltä jälleen lämmön. Samoissa lukemissa mentiin edelleen. Melassivettä oli vielä jäljellä, samoin heinää. Ne saivat ollakin tarjolla. Isoisä pilkkoi porkkanoita pieniksi paloiksi ruokakuppiin. Koska tallilla ei nyt ollut oikein mitään tehtävissä, ehdotin kävelyreissua lähimaastoissa. Siitä olisi koirallekin iloa, kun se saisi olla vapaana. Kävin vaihtamassa paremmat kävelykengät tallikenkien tilalle.

Niinpä lähdimme ulos. Oli hieman sumuista, ehkä sateistakin, mutta kaikilla oli hyvät vaatteet. Esittelin tallin pihan, Jesperin tarhan ja naapurit. Limpun suuri koko herätti ihmetystä, mutta neitimäinen Suvi taisi olla kaikkien suosikki. Ulkopuolisesta sukuni kommunikaatio vaikutti varmasti oudolta: sekaisin viittomakieltä ja puhetta, kun oli kaksi kuuroa ja kolme kuulevaa. Ja yliaktiivinen koira. Ajattelin, että se omenatontin lenkki olisi sopivan mittainen. Kello ei ollut vielä mitään, joten ehtisin hyvin hoitaa Jesperiä myöhemminkin. Jos se olisi hieman parempi, voisin talutella sitä ulkona. Piimää se saisi kyllä vielä lisää!

Nimi: Jenny & Jesper

13.10.2017 23:07
Vuotuinen tarkastuspäivä. Sää oli varsin nuhjuinen: kolea ja harmaa. Saavuin tallille jo puolen päivän jälkeen ollakseni paikalla kuulemassa, mitä eläinlääkärillä olisi sanottavanaan. Jesper oli määrä rokottaa ja raspata. Poni oli tarhassa, ja hyvä niin. Mitä pidempään se saisi ulkoilla, sitä parempi. En vielä mennyt hakemaan sitä minnekään, vaan suuntasin talliin. Muistaessani kirjoitin ensimmäiseksi aamutallia varten lapun, jonka kiinnitin Jesperin karsinan oveen. Jos poni olisi aamulla kipeän oloinen, sen saisi suosiolla jättää sisälle ja ilmoittaa minulle. Ruunarukka kun sai usein rokotuksen jälkeen kuumetta. Siitä oli jo monet kerrat keskusteltu lääkärin kanssa, mutta todettu että se oli vain tämän ponin tapa reagoida rokotteeseen. Vasteet olivat kuitenkin kohdillaan, niitäkin oli tutkittu ja varmisteltu useampaankin otteeseen.

Laitoin ensimmäiseksi ruuat turpoamaan ja täytin heinäverkon. Varauduin myöskin jo seuraavaan päivään, ja tongin kaapin uumenista kuumemittarin hollille. Otin Jesperin liinan, suitset ja harjapakin kantoon ja rahtasin ne kentän laidalle. Pilvet roikkuivat sen verran alhaalla, ettei sade olisi mikään yllätys, mutta maneesiinkaan en halunnut ponia viedä, kun se kerran tykkäsi olla ulkona. Sitä paitsi tulevina päivinä se luultavasti joutuisi viettämään aikaa sisätiloissa. Niinpä vapautin Jesperin tarhastaan ja ohjasin sen kentälle. Hetken haahuiltuaan pystytukka päätyi kentän aitojen oikealle puolelle. En yrittänytkään ottaa sitä kiinni, eikä mennyt kuin hetki, kun kentän hiekka rahisi pyörivän ponin painon alla. Piehtaroituaan riittävästi Jesper nousi, ravisteli itsensä ja tallusteli sitten luokseni valmiina töihin. Harjasin sen siinä kentän laidalla. Käytin puunaamiseen ehkä vielä tavallistakin enemmän aikaa, koska syvällä sisimmässäni, tai itse asiassa ei niin kovin syvälläkään, halusin eläinlääkärin olevan tyytyväinen. Ihan kuin kukaan yhdellä hyvällä harjauksella pystyisi peittämään huonon hoidon merkkejä. Ei niin että meillä sellaisia olisi, mutta niinhän sitä omia hampaitakin pestään apinanraivolla juuri tuntia ennen hammaslääkäriä. Ja käytetään sitä hammaslankaa, joka muutoin lojuu piilossa koko vuoden.

Tuuli pöllytti hiekkaa ja karvoja suoraan naamaani, niin että saisin lopulta harjata itsenikin. Jesperiä eivät sellaiset maalliset asiat voineet vähempää kiinnostaa; se nautti sukimisesta silmät puoliummessa. No, ainakin sitä on helppo miellyttää. Välillä se vaihtoi asentoa tuulen suunnan mukaan, takamus aina tuulta vasten. Häntätupsu lyttääntyi hauskasti tuulenpuuskien osuessa siihen sopivasti. Karvojen asetteluun menikin niin reippaasti aikaa, että varsinainen päätehtävä, eli juoksutus jäi vähemmälle. Puin ponille suitset päähän, kiinnitin liinan ja käskin otuksen ympyrälle. Pyöräytin sitä kumpaankin suuntaan muutaman kierroksen verran. Hiukan täytyi alkuun patistella, kun meno oli niin sanoakseni erittäin maahansidottua. Poni oli hetki sitten tarhasta poistuessaankin liikkunut vikkelämmin. Kiihtyneen oravakuoron lailla maiskutin sitä eteenpäin, koska raippahan oli tallissa. Dieselmoottori tunnestusti lämpeni hitaasti, mutta sen lämmettyä alkoivat tahmatassut nousta. Kehuin kovasti. Laukassa löytyi jopa lisäpituutta askeliin. Mitään hikitreeniä ei kuitenkaan ollut tarkoituskaan tehdä, vaan lopetimme hyvään kohtaan. Palautin sen tarhaan odottamaan eläinlääkäriä, toivoen ettei se piehtaroisi itseään kovin kamalan näköiseksi.

Kun tavarat kaappiin vietyäni palasin ulos, eläinlääkärin auto kaartoi pihaan. Tervehdin nopeasti ja näytin hoitopaikan Jesperin karsinan edessä. Poni itse ei ollut ehtinyt olla kuin hetken tarhassa, mutta oli käyttänyt sen ajan hyödyksi. Niinpä saavuin talliin hiekkakakku narun päässä. Tohtoria huvitti kovasti, ja hän sanoikin uskovansa erittäin hyvin, että poni oli juuri harjattu. Ei kai se muutoin tuonnäköinen olisikaan. Itse pahoittelin vuolaasti ja harjasin syyllisen pikaisesti uudestaan lääkärin tarkastellessa sen yleisilmettä. Potilas vain katseli viattomana otsatukkansa alta hamuten lääkärin taskuja. Kun olin saanut sen edes päällisin puolin siistittyä, aloitettiin raspauksella. Tarkastelun jälkeen lääkäri totesi homman todennäköisesti sujuvan sen verran nopeasti, ettei rauhoitusta tarvinnut. Jesper oli kiinni molemmin puolin, ja pitelin sitä riimusta lääkärin operoidessa sen suussa. Aluksi se lipoi kieltään, mutta ymmärsi onneksi lopettaa, eikä päiväkänniä tosiaan tarvittu. Koko toimenpide oli, kuten ennustettukin, nopeasti ohi. "Hampaat melko hyvässä kunnossa, selvästi huollettu ajallaan." Ikä ilmeisesti alkaa jo näkyä. Rokotuksia varten harjasin kaulaa vielä hieman lisää, varmistin ettei karvojen väliin jäänyt hiekkaa tai kasveja. Itse piikkeihin Jesper ei suuresti reagoinut, liikehti vain hieman, mutta ei kriittisesti. "Päällisin puolin oikein hyvässä kunnossa." Lääkäri kirjoitti vielä lausunnon ja jätti laskun ennen kuin lähti.

Kehuin Jesperiä hyvästä käytöksestä ja annoin sille juotavaa sen seistessä käytävällä. Varoin taputtamasta kaulaa, pistokohta kun oli varmasti herkkä, ja herkistyisi vielä lisääkin iltaan mennessä. Hain kottikärryt ja talikon, ja menimme yhdessä tarhaan. Siivotessa oli hyvä tarkkailla ponin olotilaa. Ei se nyt ihan heti miksikään menisi, mutta halusin taaskin pelata varman päälle. Tuntui toisaalta hölmöltä maalailla piruja seinille. En silti osannut muutakaan, sillä niin monta kertaa aikaisemmin Jesper oli rokotusta seuraavana päivänä ollut kipeänä. Kun mitään hälyttävää ei ilmennyt, uskaltauduin siirtymään tallin puolelle siivoamaan karsinaa. Ennen kotiinlähtöä kirjoitin vielä tallituvan pöydällekin lapun, jossa pyysin ilmoittamaan, jos joku huomaisi Jesperissä jotain vikaa iltapäivän ja illan aikana. Kävin katsomassa poniakin kertaalleen, siellä se olla möllötti kuten ennenkin ollen aivan täysin oma itsensä. Niinpä uskalsin jättää sen omiin oloihinsa, luottaa muiden havainnointikykyyn ja lähteä kotiin huolehtimaan vaihteeksi itsestäni.

Nimi: Tinka & Taika

13.10.2017 14:58
Pellot olivat verhoutuneet sakeaan sumuun pyöräillessäni kohti tallia. Kello lähenteli viittä ja aurinko yritti vielä lämmittää iltaa pilven takaa. Sora rahisi kotoisasti pyörän puolityhjien renkaiden alla - pitäisi nekin joskus täyttää. Hyräilin aamulla radiosta kuulemaani biisiä: "sä oot söpö, mut mul ei oo aikaa..." . Sehän sopi aika hyvin Taikaan, joskin minulla oli aina aikaa pikku ponimuksen kanssa puuhailulle! Tälläkin hetkellä poni varmaan rallitti tarhassaan tai hirnui ruunille, jotenkin musta tuntui että sillä oli nyt kiima menossa kun koko ajan kävi päällä hirveä sähläys. No, eihän se mua hirveesti ainakaan haitannut: tänään oli suunnitelmissa lähteä vähän maastoon puskailemaan ja tutkiskelemaan - ilman satulaa tietysti, kuinkas muuten. Muutenkin meidän penkki oli aika vanha, oston yhteydessä saatu, haalistuneen musta. Oli se ehjä, mutta uusi piti saada. Riimunkin voisi samalla hankkia uuden ja narun myös, loimet ja huovat siinä ohella. Suojatkin voisi vaihtaa ehkä hiukan uudempiin, olihan ne vanhat jo neljäsosavuoden ikäiset, ehkä? Hevoselle ei koskaan voinut shoppailla liikaa! Itselleni olin juuri hankkinut uudet ratsastushousut kreppipaikoilla ja tallitakkikin oli tänä vuonna synttärilahjaksi saatu, niillä porskuttaisi eteenpäin. Pitihän nyt uudella tallilla vähän osoittaa, ettei me mitään köyhiä oltu! Naureskelin vähän itsekseni pysäyttäessäni pyörän pihaan niin, että sora lensi. Siinä olikin jo toinen pyörä, ränsistyneen näköinen vanha romu. Ihan hyvältä se kyllä näytti, olihan omastanikin jo maali halkeillut!

Taukohuoneessa sieraimiini tulvi kaakaon sijaan omenapiiraan vastustamaton tuoksu. Niinpä, pöydällä, lasikuvun alla oli ihan tuoreen näköistä piirasta. En lukenut kuvulla olevasta lapusta muuta kuin "saa ottaa!"-tekstin, enhän ollut allerginen muuta kuin kookospähkinälle. Piirakkaa oli enää melko vähän jäljellä, mutta jätin vielä pienen siivun huoneeseen juuri pyyhältäneelle Amoralle, joka kyllä kertoi saaneensa jo palasen, mutta tyttö mutusti silti kiltisti jämäpalan ja nuolaisi lopuksi huulian. Minun makuuni piiras oli aivan liian kylmää, joten tumppasin sen hetkeksi mikroon. Siinä ajassa omenanpalat peittävä kanelisokerikin ehti vähän sulaa, jolloin leivonnainen näytti vielä herkullisemmalta. Säpsähdin hiukan mikron piipittäessä kovaäänisesti, mutta nappasin sitten palan tottuneesti pois ja haukkasin siitä ison palan. Lämpimän pehmeä, kanelinen maku tulvi suuhuni ja kutkutteli makuhermoja. Piiraan pyöräyttänyt henkilö ansaitsi kyllä suuret propsit: hän taisi olla aika moinen jauhopeukalo! Amora oli jo häipymässä, mutta nakitin tytön vielä hetkeksi jutustelemaan. Juttelimme avajaiskilpailuista, joiden pariin helppoon luokkaan olimme Taikan kanssa osallistuneet, mutta myös Amoran villiponista Kodasta, joka oli ainakin omasta mielestäni ihanan symppis sen rallittaessa harja sotkussa pitkin tarhaa, joskin ponin käsittely oli ehkä sitten vähän toista maata. Onneksi mun pikku Taika oli sellainen hurmuri, ettei sen huomionkerjäyksiin koskaan kyllästynyt! Amora alkoi vaivihkaa lipua kohti ovea, joten päästin hänet menemään naurahduksen kera. Ennen omaa lähtöäni huuhtelin nopeasti muruilla kuorruttuneen lautasen ja asetin sen kuivumaan. Nuoleskellessani viimeisiä murunrippeitä huulistani, jatkoin vielä erittäin pitkäksi edennyttä MOI-ketjua. Edelliselle lapulle ei mahtunut edes puolikasta kirjainta, joten nappasin pöydältä uuden, kirkkaansinisen post-itin ja kirjoitin tylsällä lyijykynänpätkällä siihen uuden tervehdysanan. TSAUKKI. Kuinkakohan pitkälle meidän mielikuvitus riittäisi näiden lappujen kanssa? Toivottavasti ilmoitustaulu ei ainakaan loppuisi kesken.

Yhä kanelin maku suussani tallustelin tarhoille, jossa Taika käyskenteli rauhallisesti ja ähelsi välillä heinäkasan parissa. Ponin viereiseen tarhaan oli tullut vastikään jättimäinen puoliveriruuna, jonka omistaja Wolf oli samaan aikaan tarhoille satuttuaan kertonut lupsakan hevosen nimeksi Limppu. Se kyllä sopi ruunalle paremmin kuin hyvin, sillä tuskinpa esimerkiksi Räyhä kuvaisi tummanruunikkoa hirveän hyvin. Vihelsin hiljaa Taikalle ja se nosti sekunnin sadasosassa päänsä ylös heinäkasasta ja ravasi suloisesti hirnuen aidalle. Avasin lankkuportin ja halasin tammaa. Kyllä sitä aina tuli ikävä, vaikka olimme yleensä erossa vain yöt ja koulupäivät, joskus jaksoin aamullakin käydä heittämässä ulos ja antamassa ruuat. Olinpahan joskus innostunut karsinoitakin siivoamaan, joka oli kyllä kostautunut koulussa hirveänä väsymyksenä ja kipeinä käsinä. Pujottaessani riimua Taikan päähän se kiehnäsi tallitakkiani kuin kissa ja hamusi taskujani. Ties kuinka monet taskut se oli rikkonut hamuamalla niitä pehmoisella turvallaan. Nythän sieltä löytyikin vähän herkkua, nimittäin kaktuksenmakuisia kurkkupastilleja! Nauroin Taikalle sen rouskuttaessa ikionnellisena löytämiään naposteltavia. Oli silläkin nyt aika halvat huvit. Yhä hullunkurisesti hihitellen lähdin taluttamaan laiskan oloista Taikaa talliin. Toivottavasti siitä nyt edes vähän puhtia löytyisi, kun nousisin selkään!

// tähän loppu vähän inspi kesken ja on lojunut tiedostojen pohjalla iät ja ajat, älkää siis ihmetelkö noita omenapiirakoita sun muita: oli vaan pakko saada jotain ulos (:

Nimi: Jenny & Jesper

12.10.2017 18:55
Olin aivan jäässä, palellut koko päivän. Töissä olin joutunut kärvistelemään vetoisessa työpisteessä sormet kohmeessa ja jääpuikko nenästä roikkuen, eivätkä asiaa olleet helpottaneet pakolliset visiitit jääkaappihuoneessa tai -80 -asteisten cryopakastimien kaivelu. Vielä linkkupysäkiltä tallin pihaan kävellessäni kiristin huivia kaulan ympärillä. Työajanlyhennys oli luksusta, pääsin pari tuntia tavallista aikaisemmin, eli jäi enemmän aikaa talleiluun. Potkin keltaisia lehtiä mennessäni. Taivaalla ei näkynyt pienintäkään pilveä kirkkaana loistavan auringon edessä, enkä ollut ainoa, joka kulki aurinkolasit päässä. Kellään muulla vain ei ollut huivia, pipoa, eikä hanskoja. Hevosetkin paistattelivat päivää. Olin vihdoin muistanut ottaa mukaan kotona pesussa olleet tavarat, eli pari satulahuopaa ja kasan pyyhkeitä. Pinosin ne kaappiin omille hyllyilleen.

Siivosin Jesperin tarhaa. Vihdoin lämpöä! Takin sain heittää aidantolppaan heti alkuunsa, mutta hanskat oli pidettävä kädessä, sillä talikon varsi oli jäätävän kylmä. Myös pipon pidin itsepintaisesti päässä, koska pipokauden kerran alettua siitä ei luovuta ennen kevättä! Katselin Jesperiä, joka kurotti aidan ali kohti viimeisiä melkein-vielä-vihreitä korsia. Hymähdin itsekseni. Elämä tuntui antavan kaiken, minkä halusinkin: maailman paras poni, järjettömän kaunis sää ja unelmien tallipaikka tutkimattomilla maastoilla... vaikka nuo olivatkin ehkä enemmän kuin olisin ansainnut. Poni tuntui kuulleen ajatukseni, tallusteli luokseni ja tökkäsi turvallaan naamaani: "Kyllä sinä ansaitset." Annoin sille pusun keskelle nokkaa. "Ehkä." Nypin kuivia oksia sen otsatukasta ja taputin sitä poskelle ennen kuin jatkoin siivoamista. Äkkiä taivaalta kuului veretseisauttava, ehkä maailman kaunein ääni: kurkiauran huuto. Hyvä etten alkanut itkemään lintujen lentoa katsellessani. Niissä oli joka kerta jotain äärettömän mystistä ja vähän haikeaakin. Yksi aika oli jälleen lopussa. Aura ei ollut iso, reilu kymmenkunta lintua ehkä vasta menossa kokoontumispaikalle. Jesper ja Patukin tähyilivät yläilmoihin, vaikka eivät paljoa kurjista piitanneet.

Tarhasta ei juurikaan iloa irronnut, joten jatkoin karsinaan. Tallin kulmalla näin kissat. Pelkkää parhautta! Ja Maisa, aina vain ihastelin sen hienoa väritystä. Arempi Hulda mietiskeli hetken, uskaltaisiko tulla rapsutettavaksi, mutta rohkaistui äkkiä. Elämänlaatu parani entisestään silitettyäni kissoja hetkisen. Maisa seurasi perässäni Jesperin karsinaan, ja istui kokoamani kuivikekeon päällä valvomassa työn laatua. Katti katsoi pahasti, kun sen päälle putosi hieman hamppua talikkoa liikuttaessani, muttei silti itse liikkunut senttiäkään väistääkseen. Yritin nostaa kissan talikkoon, mutta mokoma pakeni paikalta. Ei se kauaa pakoillut, vaan tassutteli pian perässäni lantalaan ja heinälään auttamaan verkon täyttämisessä. Huldakin hiippaili ystävänsä vanavedessä. Kissat leikkivät paalien lomassa, metsästivät putoavia tai liikkuvia korsia ja kierivät lattialla. Aurinko paistoi ikkunasta sisään ja pölyhiukkaset leijailivat valonsäteessä. Heinäpaalin päällä oli epäilemättä oikein mukavaa pienen kissan olla, lämmin ja pehmeä alusta ja riittävästi korkeutta ympäristön vahtimiseen. Maisa kiipesi käsivarttani pitkin olkapäälleni jääden sinne tasapainoilemaan. Hulda rohkeni pian puskemaan otsaani vasten, mutta pysyi visusti paalin päällä. Puhaltelin nenääni jääneitä vaaleanoransseja karvoja pois, kun ne kutittivat aivan hillittömästi. Hulda taisi tarvita vain aikaa ja rauhaa tutustuakseen. Molemmat kissat jäivät heinälään torkkumaan.

Oli niin hyvä ilma, että päätin harjata Jesperin ulkona. Hain ponin valjaat varustehuoneesta, suitsista irroitin ohjat. Vein koko nipun harjauspuomille. Siinäpä pieni yllätys Jesperille, joka jo norkoili tarhan portilla odottamassa. Lähempänä huomasin otuksen muistuttavan lähinnä valtavaa hiekkakakkua. "Jesperrrrrr..." huokaisin ja rapsin sen naamasta enimmät pöllyt pois ennen kuin laitoin riimun. Kieli lipoi kohti taskujani, mutta väistelin parhaani mukaan, sillä en halunnut vaihtaa porkkananpaloja hiekkaan. Se olisi ollut epäreilu diili. Jätin riimun lukon auki, kun johdatin ponin harjauspuomille. Siinä se sitten olla möllötti ja tökki valjaitaan kuin tietäen, mitä olisi luvassa. Kuorin ensiksi hiekkakerroksen pois. Juttelin ponille kaikenlaista siinä harjaillessani. Jesper oli kaikkien näiden vuosien aikana jo tottunut siihen, eikä tainnut pistää ollenkaan pahakseen. Sehän vain piti huomiosta, sekä ennen kaikkea siitä, ettei tarvinnut tehdä mitään. "Laiskamato," taputin sitä takamuksen päälle. Karvat oikein pöllähtivät, vaikka en edes hakannut! Harjakivelle olikin käyttöä, samoin kuin pölyharjalle. Jep, oli hyvä veto harjata ulkona, sen verran hiekkaa ponista irtosi. Olisi saanut vielä yhdelle kentälle hyvän pohjan. Lakaisin hiekat pois kivetykseltä. Poni reipastui silmissä, kun nostin silat sen (huom, kiiltävän puhtaaseen!) selkään. Häntäremmiä laittaessani se tapansa mukaan painoi häntäänsä tiukemmin alas, eikä tosiaankaan auttanut ollenkaan. Kun olin saanut suitsetkin ruunan päähän, hain kärryt tallin takaa. Jesperillähän on vanhat ravivaljaat, eikä pikalukoista tietoakaan, joten hihnojen kieputteluun saa aina käyttää aikaa. Poni seisoi paikoillaan kuin tatti, mitä nyt vähän kuopsutteli laattoja innoissaan. Käskin sen lopettaa mekastamisen ja seistä hiljaa. Kun vihdoin vankkurit oli kiinnitetty, suitset päässä ajo-ohjat vaihdettuna, vapautin juhdan harjauspuomista ja laitoin itselleni kypärän päähän. Jesper osasi kääntää kärryt ihan itsekin, sille riitti että osoitin vain suunnan.

Niinpä sitten hypähdin kyytiin ja Jesper lähti reippaasti liikeelle nykäisten kärryt kevyesti mukaansa. Suuntasimme tutuksi käynyttä reittiä pikkukenttien ohi oikealle. Olin tyytyväinen, kun näin Jesperin iloisuuden. Poni tykkäsi todenteolla vetää kärryjä. Se ei edes käännellyt korviaan, vaan kulki tärkeänä pää pystyssä hyvää vauhtia eteenpäin. Katselin sen puolelta toiselle keinuvaa häntää ja otsatukan töyhtöä korvien välissä. Se kiristi tahtia muutaman askeleen ajaksi joka kerta, kun kehuin sitä. Ihanaa menoa. Pelto oli jo puitu, ja pohja näytti vielä kuivalta, ainakaan koneet eivät olleet jättäneet syviä uria. Päätin kysyä Daisylta, saisiko siinä ratsastaa. Varmasti moni muukin odotti syksyn sänkkärilaukkoja.

Kärryissä oli mukava istua. Tuulenpuuska lennätti päällemme valtavan lehtisateen, jonka satoa keräsin pipostani, huivistani, kärryjen pohjalta ja penkiltä. Jesperiä ei tarvinnut sen kummemmin ohjastaa tai neuvoa, ruuna kun hoiti oman osuutensa aivan itsenäisesti. Sen selässäkin oli lehtiä. Ketään tai mitään ei tullut vastaan, joten jarruillekaan ei ollut käyttöä. Laukkasuoralla päästin ponin raville. Ratsastettaessa ei tällaisesta keveydestä ja lennokkuudesta ollut tietoakaan! Tuuli hulmutti hiuksiani, enkä taaskaan voinut olla nauramatta tälle menolle. Jesper veti kärryjä niin pätevänä, että kunnon valjakkokonkaritkin olisivat kalvenneet sen rinnalla. Nauruni kuultuaan poni lisäsi jälleen vauhtia, ja selän päälle jääneet lehdet leijailivat pois. Pyörät rahisivat tien pinnassa, ponin kaviot lennättivät hiekkaa. Huomasin kauempana pellolla suuren kurkiparven. Aiemmin näkemäni aura oli luultavasti liittynyt siihen. Yritin hieman himmailla Jesperiä, joka ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, vaan puksutti tasaista vauhtia eteenpäin korvat edelleen pystyssä. Täytyi ottaa vähän reippaamalla kädellä kiinni, jotta sain vikuripään palautettua ruotuun. Eihän se mitään vaarallista ollut tehnyt, mutta täytyy uskoa kun sanotaan. Sitä paitsi koko matkaa ei voi paahtaa täyttä ravia, vaikka jaksaisikin.

Alkoi jo hämärtää, riisuin aurinkolasitkin, kun ruskaretkellä löytämämme suon kohdalla teimme U-käännöksen palataksemme takaisin tallille. Matka taittui mukavasti Jesperin hölkötellessä hyväntuulisena. Ja hyvä vain että taittui, sillä palelu oli iskenyt jälleen. Tunsin sisäelintenkin kohmettuvan, mutta yritin olla liikehtimättä kamalasti, jotten olisi vaikeuttanut Jesperin urakkaa. Olin lisäksi hieman huolissani, kun en ollut tajunnut laittaa heijastimia, mutta täällä päin tuskin liikkui autoja, ja olihan kärryissä ainakin lokasuojissa hyvätkin heijastimet. Taivas oli mennyt pilveen, joten tavallisen iltahämärän lisäksi synkkyys pimensi maisemaa. Joka tapauksessa pitäisi pikkuhiljaa alkaa taas orientoitua siihen, että illat pimenevät aina vain nopeammin. Eikä vielä tallin pihaan päästessämmekään voinut puhua mistään pimeydestä, vaan pelkästä hämärästä vasta. Oli myös alkanut sataa tihuttaa. Parkkeerasin Jesperin harjauspuomille, missä sitten sormet kohmeessa irroitin kärryt sen perästä ja vein ne omalle paikalleen tallin taakse. Koska aurinko ei enää paistanut, myös ilma viileni nopeammin oman paleluni päälle. Valjaat perässä laahaten vein ponin talliin varusteiden riisumisen ajaksi. Huomasin, että se oli hieman hionnut. Ennen kuin otin valjaat pois, puhdistin ne pyyhkeellä ja niputin huolellisesti. Ei välttämättä tehnyt kovin hyvää luututa niillä maita ja mantuja, mutta olin ollut liian kylmissäni paketoimaan pitkiä remmejä sateessa. Valjashuollon jälkeen yritin harjata hikisen Jesperin rivakasti, jotta lämpenisin itsekin. Ponihan väänsi oikein turvan rullalle, se arvosti kunnon rapsutusta. Kesken kaiken puhelin piippasi: eläinlääkäri vastasi tiedusteluuni ja ilmoitti tulevansa huomenna raspaamaan ja rokottamaan Jesperin. Eläinparalle olisi taas tiedossa viikon lepo, vaikka sellainen tuskin sitä itseään haittasi pätkääkään. Onneksi meillä ei mitään suuria suunnitelmia ollutkaan. Säätiedotteetkin lupasivat vain sadetta, vaikka tämäkin päivä oli ennusteesta huolimatta ollut hyvin kirkas.

Kun Jesper oli harjattu, laitoin sille jossain mielenhäiriössä sadeloimen päälle. Eipähän ainakaan kastuisi vielä viime hetkillä tarhassa. Omenakuvioinen loimikin oli aikanaan ollut jokin kyseenalainen päähänpisto, mutta näyttihän poni varsin somalta se päällään. Talutin kahisevan ravurini ulos tarhaan. Tihku oli muuttunut ihan sateeksi, ja sitä olikin sitten odotettavissa ainakin seuraavat pari päivää. Jesperiä ei haitannut, olihan se nyt puettu sadepukuun kuin kunnon päiväkotilapsi ainakin. Märästä ilmanalasta huolimatta jäin hetkeksi pussailemaan poniani sen tarhaan. Vihdoinkin se sai myös kauan odottamansa porkkananpalat taskustani. Niitä se natusteli, kun itse sitten kipitin huppu päässä tallin suojiin. Keräsin tavarat käytävältä. Muistaessani vaihdoin suitsiin tavalliset ohjat takaisin. Kiittäisin itseäni siitä myöhemmin. Laittelin Jesperin mössöt turpoamaan ja ripustin valmiin heinäverkon karsinaan.

Tallituvassa oli tuttu meininki, kova keskustelu ja arvailu tulevasta kekristä. Minua pidettiin lähinnä vanhana kääpänä (mikä hyvillä mielin voin ollakin), kun käytin niin vanhaa sanaa, jonka merkityksen ensinnäkin jouduin selittämään, ja kun toiseksi kieltäydyin käyttämästä nykyaikaista termiä halloween (joka on amerikkalainen kulutusjuhla). Kovin kauaa en kyennyt istumaan muiden hilpeässä seurassa, sillä olin yksinkertaisesti niin jäässä, että huovasta huolimatta jouduin pian lähtemään kotiin kohti lämmintä suihkua.

Vastaus:

Tässähän tulikin sopivasti esille syksyn toinen huono puoli sateen lisöksi - kylmyys. Mulla on nyt koulussakin ollut joka päivä legginssit farkkujen alla, villapaita, villasukat ja toppatakki, kun on vaan niin jäätävän kylmä. Ihan kamalaa.

Vähänkö kivaa että lähditte ajamaan! Mä en ole itse ikinä ajanut, vaikka joskus oli haaveena hankkia joku söpö ruunivoikko ravirussi Ruotsista. Siihen se haave kaatuikin, kun en ymmärtänyt raveista mitään. Olisi kyllä mahtavaa joskus päästä kärryille... Teillä vaikutti tuokin sujuvan todella hyvin, tykkään teistä parivaljakkona todella paljon kun teillä kaikki vaikuttaa sujuvan lähes ajatuksen voimalla.

Mun on ehkä pakko antaa sulle tyyli-ikoni -merkki, koska omppuloimi! Elikkäs yksi sellainen teille, jonka lisäksi 25v€ :)

Nimi: Amora & Koda

07.10.2017 10:12
Luku 7 ✖ Sadevaroitus, 7. lokakuuta

Lokakuu. Ensimmäinen asia, joka minulle tuli siitä mieleen oli loputon vesisade. Toinen lokakuusta mieleen pulpahtanut asia olivat kokeet. Lukion koeviikot, kun eivät vain yksinkertaisesti kuuluneet mitenkään niihin kovinkaan kivoihin asioihin. Lokakuu on täynnä vesisadetta, joka marraskuun alkaessa muuttuu rännäksi. Se oli minun ikuinen teoriani näiden kahden kuukauden ärsyttävästä säästä. Tänäänkin oli satanut kuin joku olisi kaatanut vettä suoraan saavista. En ollut välttynyt sateessa kulkemiselta, koska olin alkanut naapurini avustuksella todistamaan vanhemmilleni, ettei koiran kanssa lenkkeily olisi minulle mahdotonta. Siitä en kyllä halunnut valittaa, koska pääsin puuhaamaan oikeasti ihanan koirakaksikon kanssa, joiden seurassa edes vesisateessa tallaaminen ei tuntunut ikävältä. Perheeni oli miettinyt koiran hankkimista siitä lähtien, kun Jade oli oppinut kävelemään. Vanhempani eivät kuitenkaan olleet asiaan suuremmin perehtyneet, koska olivat epäilleet, ettei heillä kahdestaan riittäisi kolmen lapsen ja töiden varjossa tarpeeksi aikaa koiralle. Silloin he eivät edes pitäneet minua tarpeeksi kypsänä ottamaan koirasta satunnaisia lenkkejä ja leikittämistä suurempaa vastuuta. Enhän kyllä varmasti ollutkaan ollut vielä silloin tarpeeksi kypsä, mutta nykyään kyllä olin. Nyt olin kuulemma tarpeeksi kypsä myös vanhempieni mukaan ja saattaisin voida neuvoa myös sisaruksiani. Samoihin aikoihin, kun minä sain Kodan nimiini, aloimme miettiä uudestaan koiran ottamista. Kami sekä Jade olivat luonnollisesti olleet asiasta enemmän kuin innoissaan, vaikka heistä kummastakaan tuskin olisi kovinkaan suurta apua koiran hoidossa. Kamista voisi kyllä varmaankin saada jonkinlaisen avun, kun poikaa ensin vain vähän suostuttelisi. Jaden vastuulle ei kuitenkaan mitään kummallista voisi vielä antaa. Ei minulla ollut mitään mahdotonta tarvetta kinuta koiraa, vaikka sellaisesta haaveilinkin, koska pystyin kuitenkin käyttämään enemmän kuin tarpeeksi aikaa nuoren ponini kanssa.

Ehdin käydä nopean koiriin liittyvän keskustelun äitini kanssa, kun hän suostui heittämään minut tallille samalla matkalla, kun oli menossa ruokakauppaan. Aloin olla entistä varmempi, että jo ennen joulua arkeani saattaisi villin ponin lisäksi värittää myös innokas koiranpentu. Sen jälkeen en voisi ainakaan enää valittaa, ettei minulla riittäisi tekemistä. Onnistuin jo nyt käyttämään kuitenkin todella paljon aikaa Kodan kanssa. Koska vietin paljon aikaa myös niiden naapurin koirien kanssa, ei minulla juurikaan ollut kouluhommien lomassa enää jäljellä luppoaikaa. Olin onnistunut saamaan itselleni tarpeeksi hyviä keinoja käyttää aikaa, mutta ei elämäni kuitenkaan liian kiireistä ollut.
“Tule sitten bussilla kotiin”, äitini sanoi hymyillen, kun hyppäsi ulos autosta.
Hyvästelin äitini hymyillen ja suuntasin askeleeni kohti tallia. Näytin ehkä liiankin iloiselta, vaikka mikään ei ollut vielä aivan varmaa. Tuskin kukaan minua kuitenkaan kieltäisi olemasta iloinen, joten päätin olla tekemättä ilmeelleni yhtään mitään. Ainahan kaikkia kuitenkin vain kehotettiin hymyilemään, koska sitä näki ihmisten kasvoilla surullisen harvoin. Maisa syöksyi tallituvan sohvalta innoissaan kiehnäämään jalkojeni juureen. Myöskin sohvalla istuneet Jenny ja Taika kääntyivät katsomaan minua. Kävelin nopeasti tallituvan poikki kaapeille viemään reppuni sinne. Maisa kipitti innoissaan kannoillani ja kerjäsi selvästikin minulta huomiota.
“Hei, Amora”, Tinka tervehti pienesti hymyillen.
“Mikäs sinua noin hymyilyttää?” Jenny alkoi udella ystävälliseen sävyyn.
“Meille muuttaa varmaan pian koira”, vastasin hymyillen ja lysähdin istumaan sohvalle Tinkan viereen.
Molemmat alkoivat heti vaatimaan minulta kuvia pennusta, kun se vain saapuisi kotiin. Jouduin myöskin vastailemaan pitkään listaan kouraan liittyviin kysymyksiin, joihin en edes osannut kertoa vastausta. Minulle ehdotettiin nopeasti myöskin pennun tallille mukaan ottamista, mutta se tietenkin vaatisi ensin luvan Daisylta sekä minun vanhemmiltani, joilta lupa kuitenkin melkein varmasti irtoaisi. Tallilla majailevan kissakaksikon takia vähän epäröin koko ajatusta. En haluaisi niiden joutuvan ihan paniikkiin yhden koiran takia. Onneksi ei kuitenkaan ollut vielä edes ihan varmaa, milloin pentu saapuisi.

Kurajalkaisena lippuna liehuvan harjan kanssa tarhassa laukkaavan ponin näkeminen palautti ajatukseni takaisin oikeaan hetkeen. Koda ei selvästikään tuntenut käsitystä huono päivä. Väsymyksen ja tylsistymisen ori kyllä tiesi, mutta niitä aiheutti vain minun hitauteni ja rautiaan malttamattomuus. Eiliset koulukilpailut olivat menneet yllättävän hyvin, joten saatoin olla oikeasti tyytyväinen riiviööni. Sähläämiseltä ei kuitenkaan oltu radoilla täysin vältytty, mutta se ei loppujen lopuksi edes haitannut. Jenny oli oikeasti ollut minulle kilpailupäivänä paljon parempi tsemppari, kuin olisin koskaan voinut haaveilla. Harhautin nopeasti Kodan kiinni naruun ja onnistuin jotenkin houkuttelemaan sen pois tarhasta. Tallin uusin tulokas oli kulomusta shetlanninponi, joka yritti juuri ärsyttää ahkerasti taluttajaansa, vaikka poni vaikuttikin muuten varsin kiltiltä tapaukselta. Samaa en oikein voinut sanoa omasta ponistani. Saatoin yrittää Kodan kanssa aikaisemmin yrittämääni talutusharjoitusta, kun suuntasin orin turvan kohti talla. Tehtävä ei edelleenkään ollut helppo, mutta kyllä se alkoi hitaasti onnistua, kun sinnikkäästi yritti.

Koska olin päättänyt lähteä Kodan kanssa rennolle maastolenkille, päätin olla pesemättä vielä sen jalkoja. Joutuisin muuten pesemään ne kahteen kertaan, koska ori saisi varmasti jalkansa mutaisiksi. Minulla oli edelleen kokeilematta se Daisyn suosittelema pyöröaitauksessa työskentely, mutta en vieläkään ollut saanut aikaiseksi kokeilla sitä. Olin kuitenkin tehnyt sen päätöksen, että lokakuun aikana sitä pitäisi kokeilla. Ensin asiaan pitäisi varmaan vähän perehtyä, mutta minua varmasti haluttaisiin kyllä auttaa sen asian kanssa. Päädyin nyt vain harjaamaan jaloista kuivuneet mudat irti, mutta turha niistä oli vielä ihan siistejä tehdä. Harjasin rauhattoman ponin muutenkin huolellisesti läpi ja puhdistin sen kaviot. Koda oli varsin vallattomalla päällä, mutta varustaminen sujui siitä huolimatta yllättävän kivuttomasti. Varustamisenkin aikana hermoni kiristyivät aika paljon, mutta pystyin pitämään itseni aika rauhallisena. Jos Koda ei muuta hyvää ollut tehnyt, niin ainakin ori oli parantanut hermojani.

Päädyin lähtemään maastoon yksin, vaikka maastoiluseuraakin olisin varmasti ihan helposti saanut. Jos sitä ei muista yksityisten omistajista olisi irronnut, Daisy tai Karolin olisi varmasti lähtenyt mielellään seurakseni. Olin kuitenkin jättänyt asian kokonaan kysymättä. Luotin kuitenkin siihen, etten eksyisi maastossa, eikä mitään muutakaan sattuisi. Poluilla oli hyvät opasteet, joita väitin osaavani lukea. Ei myöskään ollut ensimmäinen kerta, kun maastoon lähdin, joten polut eivät olleet ihan vieraita minulle. Kodan kanssa liikkuessa ei kyllä pitäisi ikinä turvautua siihen, ettei mitään sattuisi. Olihan minulla kuitenkin ihan vain varmuuden vuoksi mukana tallin omistajien numeroilla varustettu puhelin. Oli vielä ihan valoisaa, joten mitään heijastimiakaan en ollut vielä laittanut. Suuntasin riiviöponini turvan kohti maastoreittejä.

Kuljimme rauhallista metsäpolkua pitkin ja ihastelin puita, joita olivat jo alkaneet vaihtaa väriä. Kerrankin ei satanut, mutta taivaalla olevat pilvet kyllä vähän uhkailivat sadetta. Sateen uhkaa en kyllä ollut ottanut ollenkaan huomioon, kun olin päättänyt maastoon lähteä. Toivoin hartaasti, ettei sade onnistuisi yllättämään meitä. Yritin rentoutua ja annoin Kodan määrätä vauhdin. Suuntaan en antanut orille päätösvaltaa, koska tiesin ponin suuntaavansa turpansa suoraan pahimpaan ryteikköön. Muistelin Jennyn omenapiirakkaa, johon käyttämänsä omenat hän oli kuulemma löytänyt maastolenkillä. En kuitenkaan oikein jaksanut uskoa, että onnistuisin niitä omenapuita löytämään, mutta yritin kuitenkin pysyä silmä tarkkana niiden varalta. Metsässä oli märkää sateiden jäljiltä, mutta yritin olla välittämättä. Mitä muka haittaisi, jos vähän likaantuisi? Enhän minä todellakaan vettä tai mutaa pelännyt, joten ei likaantuminenkaan haitannut ollenkaan. Näin puiden välistä vielä reilun matkan päässä kohoavan Pyökkikallion, mutta tiesin paremmin kuin hyvin, että sinne minun kannattaisi todellakaan lähteä yksin kiipeilemään. Käänsin Kodan suunnan nopeasti ympäri, jotta emme vahingossakaan päätyisi sinne asti. En ollut aiemmin ymmärtänyt, miten ihanaa yksin maastoilu saattoikaan olla. Ori osasi yleensä käyttäytyä maastossa järkevästi, joten saatoin mennä aika rennosti. Pyökkihovin lähistöllä oli vielä kaiken lisäksi todella hyvät maastoilumahdollisuudet. Minun pitää vain muistaa oikeasti myös hyödyntää niitä.

Pystyin lopulta huokaisemaan helpotuksesta, kun kuulin ulkona alkavan kaatosateen juuri, kun sain Kodan talliin. Ehdin juuri viime hetkellä turvaan sateelta. Ajoitukseni palata takaisin maastosta oli juuri eikä melkein oikea. En olisi voinut jäädä ulos moneksikaan sekunniksi, jos tahdoin pysyä kuivana. Kuuntelin helpottuneena tallin kattoon osuvaa kovaäänistä sateen ropinaa. Jenny käveli hymyillen luokseni samaan aikaan, kun yritin saada ponin menemään karsinaansa. Paikalle tullut nainen vaikutti orin mielestä paljon kiinnostavammalta asialta kuin karsinaan meneminen.
“Ehditte juuri ajoissa takaisin”, Jenny sanoi minulle hymyillen.
Olin alkuun vähän hämmentynyt, mistä hän tiesi, että olimme olleet maastossa. Päähäni palasi kuitenki nopeasti muisto siitä, että olin kdrtonut lähteväni Kodan kanssa maastoon. Onnistuin saamaan vallattoman ponin karsinaansa ennen kuin päätin vastata mitään Jennylle.
“Aika tiukillehan se meni”, naurahdin takaisin, kun otin satulaa orin selästä.
Nainen hymyili minulle takaisin ja jätti minut puuhaamaan rauhassa Kodan kanssa. Ori ei tuttuun tapaan pitänyt karsinassa seisomisesta, joten tiesin, että minun kannatti olla nopea. Varusteet sain ponilta pois aika nopeasti ja kiikutin ne ripeällä vauhdilla varustehuoneeseen. Hylkäsin ajatukseni pestä Kodan jalat, koska ne puhdistuivat ihan tarpeeksi hyvin pelkän harjaamisen voimin. Ori joutui kuitenkin erittäin perusteellisen harjaamisen uhriksi, mistä rautias ei kyllä osannut nauttia tippaakaan. Hamppua lennättävät kaviot ja levottomana pyörivä pää eivät kuitenkaan saaneet minua toimimaan Kodan tahdon mukaan. Enhän minä voinut antaa ponin päästä pääni päälle, koska silloin tuskin kukaan mahtaisi sille oikein mitään. Kun rasvasin orin suupieliä, pyöritin mielessäni tarkkaan, kannattiko minun viedä pona kuitenkaan ulos sateeseen. Kauaa en asiaa miettinyt, kun jo yritin saada turkoosia sadeloimea ponin päälle. Minua melkein, koska en ollut ostanut Kodalle sadeloimea, jossa oli kaulakappale, joten sellainen olisi jossain vaiheessa pakko etsiä ja ostaa jostain.

Kodaa ei sade tuntunut haittaavan olleniaan, koska ori jäi tarhaansa varsin mielellään. Ainahan tarha oli kyllä ponin mielestä parempi kuin karsina. Minä kiiruhdin nopeasti takaisin tallin suojiin, kun Koda oli saatu tyytyväisenä omaan tarhaansa. Olin ottanut suunnitelmakseni siivota ponin karsinan sekä puhdistaa maastoreissulla vähän mutaantuneet varusteet.

Vastaus:

Yhhyh, loka-marraskuu on kyllä kamalinta aikaa vuodessa... Ainoastaan omat synttärit jaksavat hiukan piristää sen kaiken pimeyden ja sateen keskellä (enää 12 päivää niin oon 17, jee!) Jatkuva sade kyllä masentaa paljon, kun ei pysty ulkonakaan tekemään mitään...

Muistaakseni te ette vielä olekaan monesti käyneet maastossa? Meillä on tosiaan harvinaisen laadukkaat maastot kuten huomasitkin, toivottavasti niistä on teillekkin paljon iloa.

Laitetaan sulle tästä 26v€ ja kolme tähteä, kiitos paljon tarinasta!

Nimi: Jenny & Jesper

01.10.2017 15:25
Jesper kiipesi varmoin askelin kapeaa, kivien reunustamaa, mutkittelevaa poluntapaista ylöspäin. Männikkö harveni, eikä puiden latvojen yläpuolelle kohonnut enää toisia. Maisema avautui joka suuntaan ilman esteitä. Huipulta näkyi kauas, katselin alhaalla levittäytyvää henkeäsalpaavaa maisemaa. Tuuli kävi kovana, se humisi korvissa, vaimensi kaikki muut äänet. Jesper pysähtyi lähelle reunaa, ja nousin jalustimien varaan tähystämään. Pyökkikallion laelta näkyi tallille asti! Jos olisi ollut hyvät kiikarit, täältä käsin olisi voinut seurata kilpailuja. Lähes silmänkantamattomissa erotin siintävän järven. Tunnistin kaukana alhaalla virtaavan joen, niityt sen reunalla, laukkasuoran, pellot ja metsikön, jossa salainen omenatarha sijaitsi. Punaisenruskean, suuren suon keskellä lainehti lampi kuin nestemäinen valo. Aurinko maalasi maan kirkkailla, kultaisilla väreillä. Mieletöntä.

Näin liikettä silmäkulmassani, kun kaksi valtavaa korppia tuulta vasten taistellen laskeutui läheiseen käppyrämäntyyn. Majesteettiset linnut eivät meistä piitanneet, katselivat vain arvioivasti alas valtakuntaansa. Paisteesta huolimatta tuli vilu, kun puuskainen tuuli ujeltaen repi vaatteita ja pörrötti Jesperin otsatukkaa. Kavion alla liukas kallio vaihtui pian tukevaksi, neulasten peittämäksi kankaaksi, kun palasimme jo kerran kulkemaamme polkua alaspäin. Maasto oli varsin karua, enimmäkseen kasvoi mäntyä, muutamia kuusia ja satunnaisia lehtipuita. Tuuli soi edelleen korvissa. Nojasin satulassa taaksepäin antaen ponille tilaa etsiä sopivin kulkureitti. Se ei kolhinut jalkojaan kiviin tai kompuroinut puiden juuriin. Mitä alemmas pääsimme, sitä tiuhempaan alkoi kasvaa kuusia mäntyjen asemesta. Kehuin Jesperiä, joka pörisi aivan kuin sanoakseen, ettei moinen kiipeily ollut käynyt edes työstä.

Hyväpohjaista ulkoilureittiä pitkin lähdimme kiertämään kallion ympäri. Oikealla puolella maasto nousi, rinteessä lojui siellä täällä valtavia siirtolohkareita. Vasemmalla taas kangasmetsä jatkui niin kauas kuin katse vain kantoi. Pohja oli selvästi ylläpidetty, todella miellyttävä ja hyvin hoidettu. Kannustin Jesperin raviin. Poni lähtikin, päätään heilauttaen, oikein reippaasti eteenpäin. Teki hirveästi mieli laukata, mutta koska alueella saattoi liikkua muitakin, oli järkevämpää pitää vauhti kohtuullisena. Jesperin ravi muuttui jälleen passitahtiseksi, joten istuin alas satulaan ja nautin menosta. Ponia ei tuntunut satulalaukkukaan vaivaavan, se vain liiteli menemään.

Maisemat vaihtuivat, välillä ravaten ja välillä kävellen. Olin iloinen. Aurinko pilkahteli puiden välistä, maailma oli rauhallinen. Näin pellolla joutsenparven, joka teki lähtöä etelään. Näimme kaikkea! Koko paikka oli kuin yksi valtavan suuri muinaismuisto. Oli halkeama kalliossa, hiidenkirnu sen juurella, siirtolohkareita ja vaikuttava pirunpelto. Jesperkin kiihtyi, kun huomasi minun kiihtyvän, ja tahtoi lisätä vauhtia. Se heilautti päätään ja vilkaisi syrjäsilmällä minuun päin. Tie kulki suorana, näkyvyys oli hyvä, eikä ketään ollut missään, joten hilpeän pukin saattelemana vierimme kivivyöryn lailla riemukasta laukkaa kohti kaukaisuutta. Voi olla, että Jesper saattoi hieman lähteä käsistä, myönnän, mutta olimme molemmat niin vauhdikkaalla tuulella, että annoin sen mennä. Seisoin jalustimien varassa, kun poni painoi päänsä alas, korvat luimuun ja ponkaisi eteenpäin. Siinä unohtui maisemien katselu. Tunsin vain rummuttavien kavioiden töminän, näin pörrötukan edessäni ja kuulin tuulen suhinan. Ennen kaikkea olin onnellinen, ja niin oli Jesperkin. Tiesin sen nauravan.

Hieman ennen mutkaa se hidasti oma-aloitteisesti ravin kautta käyntiin, mutta nakkeli niskojaan ja polki etujaloilla ilmaa kuin korskeinkin ori. Olimme olleet jo hyvän aikaa reissussa, mutta poni sen kuin virkistyi. Rungoton satula oli mukava, pitkä matka ei tuntunut vielä missään. Annoin Jesperille vapaat ohjat, halasin sen kaulaa ja pörrötin harjaa. Tunsin poskieni punoittavan syysilmasta ja henkäisin puoliääneen. En voinut muuta kuin hymyillä. Maasto alkoi soistua hiljalleen, mistä olin enemmän kuin hyvilläni. Kyltti osoitti nuotiopaikalle. Käänsin Jesperin siihen suuntaan, ja pian eteemme ilmestyikin sammalkattoinen, kuusenrungoista koottu laavu, jonka edessä kivinen kehä reunusti tulipaikkaa, ja sen ympärillä, kolmella sivulla, oli niinikään halkaistut puunrungot penkkeinä. Ihastuin paikkaan saman tien. Vieressä välkkyi se pitkänomainen, ruskeavetinen suolampi, jonka olin nähnyt kallion laelta. Laskeuduin ratsailta ja talutin Jesperin rantaan, jotta se saisi juoda. Mätäs oli pehmeää ja aavistuksen upottavaa, mutta ainakin tässä kohdassa kesti paikoillaan seisovan ponin painon. Suopursun huumaava tuoksu tunkeutui tajuntaan. Lammen vesi oli tosiaan tummaa, läheltä katsottuna punaruskeaa, näyttäen pidemmällä miltei mustalta. Vastarannalla, pitkien, kellertävien ruohokasvustojen keskellä seisoi harmaita keloja. Tupasvillat huojuivat tuulessa. Olin lähes itkun partaalla, kun paikka oli niin käsittämättömän kaunis! Rakastan soita enemmän kuin mitään muuta paikkaa luonnossa. Juotuaan kyllikseen Jesper nosti päänsä ja tapansa mukaan tunki turpaansa taskujani kohti. Mikä idea on, että aina pitää läträtä ne suuhun jääneet vedet jonkun päälle? Tällä kertaa osui vain kengilleni, joiden kumiset kärjet eivät olleet asiasta millänsäkään. Annoin pusun märkään turpaan. Laavun vieressä vaihdoin Jesperille riimun päähän ja sidoin sen nuoreen puuhun. Löystin satulavyötä reilulla kädellä, irroitin laukun ja annoin ponille annoksen heinää. Syötin sille pussista hieman kaurojakin piristykseksi. Riisuin kypärän päästäni ja avasin chapsien vetoketjun, kun istuin penkille ponin lähelle. En alkanut virittää tulta, jos tulisikin äkkilähtö jostain syystä. Kaakao oli vähintäänkin riittävän lämmintä kaataessani sitä termoksesta kuksaan. Nojasin laavun reunaan, nostin jalat penkille. Tätä olin tarvinnut. Oli ihanaa päästä karkuun kaikkea hälinää, olla vain ja kuunnella hiljaisuutta.


Raukean lepotauon jälkeen löysin erillisestä huussi-puuvarasto -rakennelmasta lumilapion, jolla siivosin Jesperin jättämän kasan pusikkoon. Varustin ratsuni jälleen ja jatkoimme pientä, tukevaa polkua eteenpäin suon laitaa seuraillen. Suopursut tuoksuivat edelleen, ja kun osasin katsoa, näin riemunkirjavissa mättäissä karpaloita. Jesper sopi maisemaan paremmin kuin hyvin. Viikinkiponi viikinkimaisemissa. Se tallusteli pehmeää polkua pitkin huolettomasti kuin kotipihassa. Aurinko paistoi tähän kohtaan erityisen kirkkaasti, lämmittäen kasvojani. Mitä tässä elämässä muuta tarvitsi?

Polun poikki virtasi vettä. Jesper oli heti aikeissa hypätä, mutta pidätin sitä ja ylitimme puron sekatekniikalla niin että vesi roiskui. Luultavasti kaikki jalat koskettivat vettä edes jossain vaiheessa, mutta askel oli varsin lennokas, lähinnä ylöspäin suuntautuva. Onneksi tyylipisteitä ei tästä suorituksesta jaettu. Nauraen kehuin ruunaa ja taputin sitä kaulalle. Poni vaikutti iloiselta ja tyytyväiseltä selvitettyään tällaisen esteen. Soinen maasto kuivui, mitä edemmäs kuljimme. Se muuttui niityksi ja niitty viljapelloksi. Kauempana ajoi puimuri. Kohta pääsisi sänkkäreille, jos luvallisia paikkoja tallin lähellä olisi. Ponikin tuntui jaksavan koulukiemuroita hieman paremmin mielenkiintoisessa ympäristössä. Tie teki tiukan mutkan oikealle, ja aloin jo tunnistaa maisemia: olimmekin pian laukkasuoran risteyksessä. Jatkoimme sen ohi yhä kallion kylkeä hipoen. Kello raksutti yli viiden, ja arvelin kisojenkin tulleen jo päätökseen. Pellolta kävi tuulenvire, joka rahisutti puiden lehtiä, varisti niitä maahan ja päällemme. Arvelin sadepäivänä löytämämme, niityn läpi kulkevan polun lähtevän jostain näiltä main. Yritin pysyä tarkkana löytääkseni sen, jotta pääsisimme hieman nopeammin takaisin tallille. Jesper kuitenkin löysi sen ensin, ja mitään ilmoittamatta kääntyi sille. Tällä kerta pohja ei ollut limaisen liukas. Muta oli kuivunut, ja kun katsoin taaksepäin, siihen jäivät Jesperin somat pienet kavionjäljet.

Tallilla oli jo hiljaista, vain pudonneet lehdet liikehtivät maassa. Kaikki kilpailijat olivat poistuneet, esy pakkasi autoaan ja kouluaidatkin oli jo poistettu kentältä. Talutin Jesperin talliin. Taukotilasta kuului ääniä, siellä taisi olla jatkot menossa. Riisuin vain pikaisesti ponilta varusteet ja harjasin sen piikkisualla läpi. Se sai olla hetken käytävällä, kun käväisin tekemässä sangollisen melassivettä. Sanko toisessa kädessä ja toisessa Jesper narun päässä menimme pihalle jalkojen kylmäykseen.
Ennen veden valuttamista tarkistin jalat huolella läpi, eikä mitään ikävyyksiä löytynyt. Ei sillä, että olisin mitään odottanutkaan, mutta pitkän lenkin jälkeen oli parempi pelata varman päälle. Palellutin omatkin sormeni, kun jouduin hieromaan ponin jalkoja saadakseni veden karvojen väliin. Jesperin aika ei käynyt pitkäksi, kun se nautiskeli siirappisesta herkustaan, nuoli ämpärin, puomin ja vähän kivilaattojakin. Aurinko oli mennyt pilveen, mutta pitkin pihaa näkyi valoisia laikkuja. Oloni oli hieman kankea, vaikka pitkä ratsastusretki ei mikään uusi juttu ollutkaan. Siinä seisoskellessani päätin vihdoin hankkia jalkojen kylmäykseen tarkoitetun letkuston. Miksi sitäkin oli pitänyt niin kauan miettiä? Sehän kai säästäisi vettäkin. Fakta myös oli, että Jesperin vanhetessa sen jalkojen hoitamisesta tulisi aina vain tärkeämpää. Painoin leukani ponin takamusta vasten. En halunnut sen vanhenevan. Yritin karistaa ajatusta mielestäni, meillä oli vielä aikaa.

Tarhaan mennessämme takaa kuului outo ääni. Jesper pelästyi ja käännähti äkkiä ympäri. Itsekin käännyin katsomaan. Daisy ja Karolin raahasivat grilliä tallin edustan laatoitukselle. Näin Annan juoksevan sisälle talliin. Rauhoitin Jesperin, joka tosin itsekin oli jo todennut tilanteen vaarattomuuden. Vein sen tarhaansa, jossa se kävi välittömästi piehtaroimaan. Jätin sen mylläämään rauhassa. Muut tallilaisetkin olivat tulossa pihalle tuoleja kantaen. Tunnelma oli huipussaan: Aino oli voittanut yhden luokan, eikä muillakaan ollut mennyt millään lailla huonosti. Onnittelin voittajaa, ja huomasin sinivalkoisen ruusukkeen kiinnitettynä keskelle hänen takkinsa selkää. Amoran selässä luki maalarinteipillä "tsemppari". Pahoittelin karkaamistani kesken kaiken, ja jouduin vielä hetken piileskelemään tallissa tavaroita kasaten. Muut laittoivat sillä välin grillibileitä pystyyn. Pesin Jesperin kuolaimet, pyyhin suitset ja satulavyön ja asettelin ne telineisiinsä varustehuoneeseen. Tyhjensin satulalaukusta heinänjämät ennen kuin puhdistin koko kassin. Vaihdoin itsellenikin mukavammat vaatteet päälle, eli palasin lökäreihin, liiviin ja tallikenkien jälkeen ihanan kevyisiin tennareihin. Otin taukohuoneesta yhden tuolin ja pinon huopia mukaani, jos ei muuten, niin jotta tuntisin olevani edes jollain tavalla hyödyksi.

Vein vielä yli jääneet heinät Jesperille tarhaan. Poni tuli portille vastaan, se ei ilmeisesti ollut saanut tarpeekseen minusta. Rapsuttelin sen likaista naamaa hetken aikaa, puhuin kauniita sanoja ja letitin otsatukkaa ihan vain huvikseni. Kun se viimein kiinnostui enemmän heinistä, lähdin muiden luo grillin ääreen odottamaan hyvää hiillosta.

Vastaus:

Te taisittekin olla ensimmäinen ratsukko joka on nyt ehtinyt kalliolle asti, hienoa! Jesper vaikuttaa kyllä sulle aivan täydelliseltä ponilta, ja mulla tulee koko ajan vain entistä suurempi kuume hankkia talliin joku vuonohevonen, issikka tai russponi... Saa nähdä miten käy, sopivan hevosen osuessa kohdalle ei varmaan tarvitse kauaa harkita :D

Ihanaa kuvailua maastoretkestä, hienosti tuotu esille erilaisia tuntemuksia luonnosta ja hevosesta. Tämä oli myös todella pitkä tarina, tykkäsin kyllä kovasti <3

Palkinnoksi lisään sulle kaappiisi 30v€!

Nimi: Jenny

30.09.2017 20:19
Jo aamuvarhaisella tepastelin tallin pihaan. Rytmihäiriöidenkin uhalla olin aamulla poikkeuksellisesti juonut kahvia yrittäessäni virkistää itseäni. Vielä ei ollut oikein ketään missään. Kävelin läpi eilisen kierrokseni ja tarkastin, että kaikki ripustamani opastinkyltit olivat edelleen siellä missä pitikin. Traileriparkki, rekkaparkki, käsihevoset, vesipiste, ilmoittautuminen, kanttiini, ensiapu, lämmittely... jep, kiinni olivat. Oli viileä aamu. Siis todella viileä, hengitys ihan höyrysi, ja olin pukenut paljon vaatetta tallitakin alle. Ilma oli kuitenkin kirkas, joten päivän mittaan varmasti lämpenisi. Kaikin puolin ilmasto näytti äärimmäisen lupaavalta kisoja ja maastovaellusta ajatellen. Ensimmäinen oikeasti syksyn tuntuinen aamu, se oikein leijui ilmassa ja tunnelmassa. Daisy näkyi olevan kentällä, en tiedä mitä tekemässä, koska kouluaidat ja kirjaimet oli, kuten kaikki muukin, järjestetty jo eilen. Pitkään ja hartaasti niitä olikin aseteltu, ennen kuin olivat kelvanneet, eikä yöllinen tuuli varmastikaan ollut niitä siirtänyt. Eläinsuojeluyhdistyksen auto ajoi ohitseni ja parkkeerasi kentän kulmalle katsomon viereen. Kanttiini oli saapunut. Daisy huomasi minut, heilautin kättäni ilmoittautuakseni läsnäolevaksi. "Paikalla, muttei läsnä" oli yleisin olotilani, mutta tallilla olin ihan oikeasti myös ajatuksen tasolla menossa mukana, ainakin useimmiten. Pyörin hetken aikaa ympyrää pihalla, kävin moikkaamassa Jesperiä ja menin sitten talliin. Kilparatsut oli jätetty sisälle aamulla, ilmankos niitä ei tarhoissa ollut näkynytkään. Vastassa oli aikamoinen hörinä, kun astuin talliin. Karsinoiden eteen oli kerättynä kilpailunumeroita, letityskuminauhoja, kampoja ja muuta pikkusälää, mitä kukakin tarvitsi kilpurinsa ja/tai itsensä kaunistamiseen. Toivotin virkeille hevosille hyvää huomenta, kun kuljin orikäytävän läpi toiseen siipeen. Jesperin karsinan ovessa roikkui ruskea satulalaukku, jota olin pyytänyt lainaksi. Kiitin hiljaa mielessäni Daisya, jonka oletin laukun siihen laittaneen.

Käväisin tallituvassa vähentämässä kerroksia vaatetuksestani. Kissat nukkuivat sohvalla, Maisa sievänä pienenä keränä, ja Hulda pitkin pituuttaan vieden yhden istumapaikan. Ne huomasivat tuloni, mutta eivät viitsineet reagoida sen suuremmin. Toivotin niillekin hyvät huomenet. Pengoin kaapistani pitkällä maastoreissulla tarvittavat varusteet reppuun. Vähän vaatteita, eväät (pari leipää, vesipullo, ja termos täynnä kaakaota), pieni ensiapupaketti, puhelimen varavirta ja piuha... Jesperiä varten pakkasin kaviokoukun ja riimun, sekä hieman pidemmän riimunnarun. Rehuhuoneessa laitoin ponin aamu- ja iltaruuan valmiiksi turpoamaan. Otin pussiin mukaan vähän kauroja energiaboostiksi retkelle. Isompaan pussiin sulloin heinää, pitihän poninkin evästä saada! Heiniä varten olin satulalaukunkin tarvinnut, kun olisimme luultavasti poissa päiväruuan aikaan. Kun tärkeimmät oli pakattu ja pinottu karsinan eteen, oli tuttuun tapaan siivouksen aika. Naapurikarsinasta "joku" puhisi niskaani ja hamuili kaltereita. Aurinko paistoi mukavasti ikkunasta sisään. Kaikkialla oli rauhallista, ei vielä ollenkaan mitään kilpailujen tohinaa. En ehtinyt siivota karsinaa loppuun asti, kun kuulin käytävältä tutun räkänaurun ja huonon vitsin tallitöiden ja potilaskeikan yhtäläisyyksistä. Facepalmin lomasta vilkaisin äänten lähdettä: Pete ja Timo, entisiä työkavereitani pelastuslaitokselta. "Piti sitten töihin tulla vapaa-aikana," kuittasin takaisin. Punaisista heijastinvaatteista (ja mistä muustakaan syystä herrat olisivat talliympäristöön päätyneet) päättelin poikien tulleen kisojen ensiapuhenkilökunnaksi. Salaisen jengikättelyn ja karhunhalauksen jälkeen esittelin ensimmäiseksi lantalan, jota sitten kilpaa verrattiin työpaikkaan, seuraavaksi tallin, ja erityisesti Petrin nelijalkaisen kaiman. Onneksi talli oli tyhjä, raskas työ kun vaatii raskaat huvit, ja huumori on sen mukaista. Heikompia hirvittää ja loput paheksuvat. Tiesin kuviot, joten näytin tallin ensiaputarvikkeiden paikan, poistumistiet, riskit ja muut mukavat. Pihallakin teimme saman kierroksen. Tapasimme toki myös Jesperin, jonka miehet olivat nähneet vain kuvissa, eivätkä koskaan olleet oikeasti uskoneet sennäköisiä hevosia olevan. Siinä se nyt kuitenkin nökötti pystytukkansa ("irokeesinsä") kanssa ja nautti saamastaan huomiosta. Timo keräsi sille kourallisen vihreitä korsia tarhojen välistä. Kerroin myös maastoretken suunnitelmista, ja sain kuulla ettei helikopteri kerää kyytiin eksyneitä hevosenomistajia, koska hevosen vinssaamisen jälkeen lisäpainoa ei voi enää ottaa. Vastasin, että sitä varten onkin sitten maayksikkö, joka kuljettaa ihan kotiovelle asti kun esimies niin käskee. Kauaa emme ehtineet naljailla, kun piti vapauttaa pojat varsinaista tehtäväänsä varten.

Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntu. Porukkaa oli jo alkanut virrata paikalle, ja bongasin muita tallilaisiakin. Kaikkialla oli niin paljon hienoja hevosia, kalliita varusteita ja autoja. Kävin tukemassa eläinsuojeluyhdistystä ostamalla pienen karkkipussin. Sää sen kuin kirkastui, syksyn värit hehkuivat voimakkaampina kuin vielä kertaakaan tänä vuonna. Tallinseinustan murattikin suorastaan paloi punaisena. Tallitupa sen sijaan näytti aarrekammiolta, kun kiillotetut saappaat ja plastronneulojen blingit kimaltelivat valossa. Paikka oli ehtinyt täyttyä sinä lyhyenä hetkenä, jonka olin viettänyt pihalla. Istuin pöydän ääreen kuuntelemaan Ainon, Tinkan ja Hazelin sekalaisia selityksiä ihanan kamalasta kisajännityksestä, hevosten käytöksestä ja niistä kuuluisista "yksistä kisoista silloin". Kaikilla näytti olevan homma hanskassa, he olivat pukeutuneet parhaimpiin ratsastusvarusteisiinsa. En silti tuntenut itseäni ollenkaan ulkopuoliseksi mustissa lökäreissä ja talliliivissä. Eipähän ainakaan mistään kiristänyt, eikä ollut väliä jos joku vähän tiputtelisi kuolaa tennareille. Viimeisenä paikalle saapui Amora, joka jo ovesta astuessaan näytti kovin huolestuneelta, eikä ollut yhtä puhelias kuin tavallisesti. Yritin tsempata häntä, kun näin hänessä jotain samaa kuin itsessäni aikoinaan ensimmäisissä kilpailuissa. Ihan oikeastikin oli rohkeaa startata lähes vieraalla ja vaikealla ponilla, vieläpä kahdessa luokassa. Kahvi tuoksui ja äsken puhutut jutut kerrotiin taas uudestaan. Jännitys oli jo aistittavissa, sellainen kiva pieni kiihtymys. Toivotin kaikille onnea ja menestystä, kun he hajaantuivat tahoilleen valmistautumaan. Menin siivoamaan Jesperin karsinan loppuun, jonka jälkeen haahuilin päämäärättömästi ympäriinsä kädet syvällä taskuissa. Kuulin Amoran taistelevan Kodan kanssa ovella, mutta tytön äänestä kuulin, ettei ollut hyvä hetki mennä kyselemään tyhmiä. Niinpä kävin pihalla tarkastelemassa lähtölistoja ties monettako kertaa. Osallistujia oli aika hyvät määrät.

Olin jälleen tallituvassa juomassa teetä ja odottelemassa ensimmäisiä luokkia, kun Amora tuli paikalle. Lopetin kissan leikittämisen ja laitoin raipan sivuun. Yritin taas rohkaista häntä, tunsin tuon ilmeen liiankin hyvin vuosien takaa. Se oli niin kamala tunne, mutta silti jotenkin vastustamaton. Ja omalla kohdallani myös ylitsepääsemätön, jäljellä on vain pelko. Menimme yhdessä ulos katsomaan suorituksia. Päätin lykätä maastoon lähtöä, ehtisimme Jesperin kanssa lähteä ensimmäisten luokkien jälkeenkin. Seisoimme kentän laidalla Daisyn vieressä. Sieltä tuli asiantuntevia kommentteja ja huomioita asioista, joita en itsekään osannut katsoa. Hienoja suorituksia ja hienoja ratsukoita! Amora epäili jatkuvasti itseään ja poniaan, ja näytti lähinnä kärsivältä, kun lähti hakemaan Kodaa verkkaan. Siirryin lämmittelyalueen laidalle. Koda näytti hyvältä ja käyttäytyi hyvin. Se oli siististi letitetty ja varusteet viimeisen päälle. Ori myös kulki nätisti alkutahmeuden selätettyään. Turhaan oli Amora huolehtinut! Vain hetki ennen lähtövuoroaan Amora jätti Kodan pideltäväkseni ja kiiruhti itse jonnekin. Taluttelin oria kentän ulkopuolella tarhojen vieressä. Se vaikutti melko lungilta, taisi olla vähän vieraskorea kun käyttäytyi kanssani niin hyvin. Palattuaan Amora kiipesi takaisin selkään kasvot yhtä valkoisena kuin Kodan satulahuopa. Talutin heidät kentän laidalle, sanoin viimeiset tsemppisanat ja lähetin ratsukon matkaan.

Alku meni oikein hyvin, nättiä ravia, hyvä pysähdys ja tervehdys. Poni pysyi paikoillaan eikä heilunut mihinkään suuntaan. Se näytti menevän hyvin niin kauan, kun sille osoitettiin kaapin paikka, eikä annettu vaihtoehtoja. Vasta harjoituslaukassa se rikkoi tahtia, kun Amoran keskittyminen herpaantui. Arvasin hänen keskittyvän liikaa, pohtivan vain, mitä muut ajattelisivat. Toivoin, ettei se menisi pakokauhun puolelle, kuten itselläni. Äkkiä hän sai taas langan päästä kiinni, ja poni kulki hyvin. Voltilla Koda nakkeli niskojaan saatuaan uuden tilaisuuden kyseenalaistaa johtajan arvovaltaa, mutta mitään räikeitä virheitä tai vääriä teitä ei minun silmääni osunut. Daisyn kanssa taputimme kilpaa, kun helpottunut ratsukko poistui radalta. "Told you so," sanoin Amoralle hänen laskeutuessaan ratsailta. Taluttelimme Kodaa luokkien välissä ympäri tallialuetta. Käsihevosena se tuntui toimivan oikein kivasti, ja Amora sai hetken hengähdysaikaa. Arvelin seuraavan luokan menevän jo helpommin.

Niin se menikin. Amora ei antanut ponin päättää mistään, joten se kulki hienosti. Temponlisäyksessä, saatuaan luvalla hieman lisätä vauhtia, Koda kaahaili vähän liikaa, mutta hienosti Amora sai sen kiinni. Poni oli oikein komea verkkoletissään ja hyvässä muodossa kulkiessaan. Käyntiosuuden aikana ori nakkeli jälleen niskojaan ja vastusteli, mikä ei ainakaan näyttänyt helpottavan ratsastajan oloa. Siitä huolimatta poni sai tyytyä kuuntelemaan ohjeita, eikä rata mennyt ollenkaan huonosti ottaen huomioon kaikki vaikuttavat tekijät. Radalta poistuessa irtosi jo hymyäkin. Daisy kiitteli suoritusta, sitkeästi ratsastettu! Lähdin mukaan palauttelukävelylle maastoon. Kodakin oli rennompi, kun ratsastaja oli helpottuneen rentoutunut. Tallissa se sen sijaan ei ollut enää mikään mallikansalainen. Se ehkä laski Amoran mielialaa hieman, kun hän taisi taas muistaa tuomarien olemassaolon. Kannustin häntä kuitenkin jatkamaan kisauraa, jos siltä tuntuisi. Puheet tuntuivat kaikuvan kuuroille korville, mutta olinpahan itsekin tuon ikäisenä, kymmenisen vuotta sitten, ollut samanlainen, eikä siihen auttanut muu kuin itseluottamuksen kasvattaminen. Amoralla oli sentään vielä toivoa päästä siitä yli. Koda yritti kaivautua betonilattian läpi Kiinaan, pöllytti hamppua päälleni ihan vain tylsyyksissään. Kielsin sitä ehkä vähän turhankin napakasti, mutta hölmöily loppui siihen paikkaan. Jätin molemmat toipumaan kouluaitojen kauheuksista, ja lähdin hakemaan Jesperiä tarhasta. Vielä olisi hyvää aikaa pitkään maastoreissuun.


//Tätä ei tarvitse "arvostella", kun tämä oli vaan tällainen yleinen talleiluteksti. Maastoilusta tulee oma juttu myöhemmin :D Ja Amora; myös vanhempia voi kouluttaa, kuten tyttö- ja poikaystäviäkin. Niistä tulee hyviä talliapulaisia, kun niitä sitkeästi vaan raahaa mukana! Ja onneksi monet vanhemmat tekee lastensa takia paljon asioita, vaikka ne itsestä tuntuis vieraalta tai tylsältä ;)

Nimi: Amora & Koda

30.09.2017 13:07
Luku 6 ✖ Ensimmäiset yhteiset kilpailut, 30. syyskuuta

Minua jännitti tai ehkä jopa pelotti. Yritin rauhoittua ja hengittää syvään. Tiesin, etten saisi hermoilla liikaa. Aamu oli meinannut jo mennä jännittämisen takia ihan penkin alle. Nyt pitäisi saada kaikki sujumaan ja itse han alkuun rauhoittua. Olin matkalla tallille, jonne isäni oli suostunut minut heittämään. Kyseessä ei ollut ihan tavallinen tallireissu. Pyökkihovissa oli tänään kouluratsastuskilpailut. Ne olivat minun ja Kodan ensimmäiset yhteiset kilpailut. Ratsastaisin kaksi rataa, joten toivoin, että keskittymiseni ja määrätietoisuuteni riittäisi orin kanssa. Onneksi kilpailupaikka oli kuitenkin tuttu ja mukana kannustamassa ja kisaamassa oli minulle myös vähän tuttuja ihmisiä, mutta myös paljon tuntemattomia.
“Onnea kilpailuihin”, isäni toivotti, kun jätti minut tallin pihalle.
Kiitin hymyillen onnitteluista ja nappasin takapenkillä repun, jossa olivat kilpailuvaatteeni. Isäni ei voinut jäädä katsomaan kilpailuja töidensä takia, mutta tuskin häntä olisi edes paljoa kiinnostanut niitä katsoa. Olin joskus lahjonut hänet Hesburger aterialla katsomaan jonkun tallin kisoja jollakin hoitohevosellani eikä mies varmaan edes ollut katsonut hienoa suoritusta 60 senttisellä radalla. Ainakin olin saanut sen jälkeen hyvää ruokaa, vaikka olinkin maksanut ne itse. Isäni ei ymmärrä ratsastuksesta oikeasti yhtään mitään eikä hän ole koskaan vaikuttanut mitenkään kauhean kiinnostuneelta sitä kohtaan.

Tallilla oli aikainen tohina päällä, kun paikkoja viimeisteltiin kilpailukuntoon. Pihalla näkyi reilusti vieraita ihmisiä sekä hevosia. Välillä kuului säikähtäneitä hörähdyksiä ja ihmisten huutoja, kun varoiteltiin innokkaista hevosista. Pyökkihovin asukkaita ei oltu kilpailuiden takia otettu aamulla ulos, mitä ainakin minä pidin vain hyvänä asiana. Koda tuskin olisi tässä hässäkässä tarhassa pysynyt, kun kaikkialla näkyi paljon mielenkiintoisempia asioita. Iso kenttä oli merkattu kilpailupaikaksi ja pienet kentät oli varattu lämmittelyä varten. Menin heti alkuun tarkistamaan katsomon luota kilpailujärjestyksen. Minun ja Kodan luokat olivat kaksi ensimmäistä, joten minulla ei ollut kauheasti luppoaikaa. Emme kuitenkaan starttaisi helpossa C:ssä ihan ensimmäisten joukossa, joten kauhea kiire minulla ei kuitenkaan ollut laittaa oria kuntoon. Tiesin kuitenkin, että siihen kannatti varata reilusti aikaa. Jos vielä palataan kilpailujärjestykseen niin startataan Kodan kanssa molemmissa luokissa viimeisinä. En kauheasti liputtanut sitä ajatusta, mutta kyllä me varmaan hengissä niistä radoista selvittäisiin.

Taukotilassakin oli tohina, vaikka vain minä, Tinka Aino ja vasta tallille tullut Hazel olivat osallistuneet kilpailuihin. Kuitenkin myös Jenny oli tullut tallille kannustusjoukoiksi toivomaan mahdolliman paljon mainetta Pyökkihoviin, vaikka eivät itse olleetkaan osallistuneet kilpailuihin. Lukitsin tutusti tavarani kaappiin ja istuin hetkeksi muiden seuraksi sohvalle. Kerroimme kaikki, missä luokissa kilpailimme ja juttelimme muutenkin hevosista, mistä muustakaan olisimme malttaneet puhua. Nopeasti selvisi, että olimme kaikki luokassa helppo B. Mutta minun ja Hazelin otettua toiseksi luokaksi helpon C:n oli Tinka ja Aino olivat ratsujensa kanssa kilpailemassa helpossa A:ssa.
“Aika rohkeeta lähtee mukaan Kodan kanssa”, Jenny sanoi minulle.
“Onhan tää, mutta ei mulla mitään odotuksia oo. Enhän mä oo ennen kilpaillu Kodan kanssa yhtään missään”, selitin hänelle ja tietenkin myös muille.
“Ei kilpailuihin kannatakkaa lähtee liian veren maku suussa varsinkaa niihin ekoihin”, myös Tinka kommentoi.
Kello tikitti yllättävän nopeasti ettenpäin ja pian minun oli melkein kiirehdittävä varustamaan Koda.

Koda oli selvästikin levoton, koska oli joutunut olemaan sisällä. Ori oli piehtaroinut itsensä ihan hamppuun, mikä ei ollut minulle mikään uusi asia. Epäilin, että myös pesu voisi olla tarpeen, mutta ainakin huolellisen harjauksen poni ainakin vaati. Kodan taito sotkea itsensä kaikkeen oli yksi syy, miksi tykkäsin todella paljon siitä, etten omistanut kimoa ponia. Poni ilmoitti minulle heti äänekkäästi, että nyt sitä ei kyllä oltu kohdeltu tarpeeksi arvokkaasti.
“Mikä nyt herran mielestä noin kauheeta?” kyselin rauhallisesti rautiaalta, kun laitoin riimun sen päähän.
Koda tuntui olevan sitä mieltä, että pääsisi ulos, kun laitoin riimun sen päähän. Minulla oli vähän työtä estää orin säntääminen käytävään. Onnistuin kyllä pitämään ponin karsinassa ja sitomaan sen kiinni, vaikka tehtävä ei ollut helppo. Ehdin vain nappaamaan harjan käteeni, kun tulin siihen lopputulokseen että Koda piti kyllä pestä. Tiesin, ettei se ollut orin suokkiasia, mutta nyt siltä ei kyllä kysytty mitään. Itsehän oli sotkeutunut ihan hamppuun piehtaroimalla karsinassa.

Daisy oli neuvonut tallin kulmauksesta paikan, jossa hevosia oli tarvittaessa mahdollista pestä. Suuntasin siis nokkani sinne Kodan kanssa. Heti, kun ori ymmärsi, mitä oikein suunnittelin, se pisti jarrut pohjaan. Poni liimasi itsensä erittäin huolellisesti kiinni lattiaan.
“Kuules nyt, meillä ei oo puolta päivää aikaa”, yritin saada Kodaan liikkumaan.
Toivoin hartaasti, ettei minulle tulisi mikään kiire orin kanssa, vaikka se päätti olla suostumatta yhtään mihinkään. Ponin käytös alkoi melkein ärsyttämään minua, kunnes sain sen viimein raahattua pesupaikalle asti. Seuraavan ongelman sen nenän eteen kuitenkin jo, kun otin letkun käteeni. Koda alkoi nykiä itseään kauemmas ihan, kuin pelkäisi vettä, vaikka asia ei niin ollutkaan. Pienen mietinnän jälkeen annoin orille pari palaa porkkanaa niin se suostui seisomaan edes vähän rauhallisemmin paikoillaan. Pystyin kyllä loppujen lopuksi pesemään Kodan lähes ongelmitta, vaikka ori ei kyllä pitänyt siitä tippaakaan.

Koda oli selvästi edelleen vähän ärtynyt minulle, kun olin mennyt pesemään sen. Olin ainakin saanut tietooni taas lisää asioita, mistä rautias ei pitänyt. Ori mulkoili minua epäilevästi, kun talutin sitä takaisin omaan karsinaansa. En minä sitä kyllä ollut menossa heti uudestaan pesemään, rautias taisi vähän niin epäillä. Tinka talutti jo Taikaa ulos tallista.
“Eikai minulle tule kiire?” kysyin tytöltä nopeasti vähän hätäisenä.
“En usko, koska olette kuitenkin luokkanne viimeisiä”, hän vastasi minulle ja katosi tammansa kanssa tallista.
En ehtinyt kiittämään Tinkaa, vaikka olisin tahtonut. Sidoin Kodan taas karsinaan kiinni ja harjasin sen huolellisesti läpi. Halusin yrittää saada orista edes vähän edustavamman näköisen. Siistin vähän sen harjaa ja päätin yrittää letittää sen. En ollut montaa kertaakaan aikaisemmin letittänyt ponin tai hevosen harjaa, joten minua vähän pelotti, mitä siitä tulisi. Onnistuin siinä kuitenkin yllättävän hyvin, jos otti huomioon, miten paljon Koda yritti vaikeuttaa sitä levottomuudellaan. Ruskeat kuminauhat yrittivät parhaansa mukaan maastoutua näkymättömiksi. Varustin orin nopeasti, mutta tarkistin useaan otteeseen, että varusteet olivat puhtaat. Eihän edes kotitallin kilpailuihin kannattanut mennä likaisissa varusteissa.

Kävin nopeasti taukotilan pienessä vessassa vaihtamassa kilpailuvaatteet päälleni. Voin myöntää, ettei se ollut elämäni järkevin idea. Pienessä kopperossa vaatteiden vaihtaminen, kun ei ole koskaan mitenkään kamalan mukavaa. Jenny istui sohvalla odottaen selvästi, että ensimmäinen luokka alkaisi isolla kentällä.
“Sinähän olet edustavana”, nainen sanoi minulle hymyillen.
“Jep, en tiedä kyllä, miten eduksi osataan olla kentällä”, vastasin pienen naurahduksen kera.
“Älä turhaan jännitä. Saatte ainakin kokemusta, jos ette muuta”, nainen neuvoi minua rauhallisesti.
Se oli kyllä ihan totta enhän minä ollut edes lähtenyt mukaan kilpailuihin palkintojen takia. Olin osallistunut ihan vain hauskanpidon ja kokemuksen takia. En minä kuitenkaan täysin osannut rentoutua, vaikka kovasti yritinkin.

Katsoimme jännittyneinä muiden suorituksia. Daisy antoi vierestäni omia kommenttejaan ratsukoille. Erityisen tarkkaan seurasin kaikki Daisyn ratsastamat radat sekä Tinkan ja Taikan suorituksen. Monien meno näytti niin hienolta, että epävarmuus yritti vallata minut. Jotenkin aloin epäillä, että minun ja Kodan meno näyttäisi tuomarien mielestä ihan järkyttävältä. Kun muutama ratsukkoa oli mennyt, hain Kodan pois tallista lämmittelyä varten. Yritin rentoutua ja viestiä orille, että hallitsin tilanteen. Poni tuntui heti lämmittelyssä yllättävän hyvältä. Vaikka rautias oli käynnissä vähän tahmea, en oikein keksinyt siitä muuta valitettavaa. Toivoin vain syvästi, että ori suostuisi menemään yhtä nätisti myös radalla. Lämmittelin Kodaa huolella, kunnes meitä ennen oli enää vain kaksi ratsukkoa.
“Hyvin se menee”, Jenny yritti kannustaa minua, kun oli minun aika mennä orin kanssa kentälle.

Nousin rauhallisesti Kodan selkään. Väänsin orin nättiin harjoitusraviin, jossa saavuimme kentälle. Tervehdin tuomaristoa rauhallisesti, kun poni pönötti nätisti oikeastaan keskellä kenttää. Se oli menoa nyt. Rata jatkui harjoitustavissa. Koda kulki edes jotenkin. Ori tuntui ymmärtävän, että nyt oli järkevintä pistää parastaan. Vaikka poni ei juurikaan kenkkuillut, en osannut rentoutua sen selässä. Pystyin liian hyvin kuvittelemaan Daisyn valittamaan kentän laidalle, koska minun ja Kodan meno näytti varmasti aivan järkyttävältä. Enhän minä voinut olla asiasta ihan varma, mutta ainakin epäilin niin. Itsevarmuuteni orin hallinnasta yritti horjua, mutta toivoin vain, ettei rautias aloittaisi mitään omaa esitystä. Pyöritin päässäni rauhallisesti Jennyn antamia neuvoja. Enhän ollut voittamassa eikä se minua edes haitannut. Hengitin syvään ja keskityin rataan. Koda kuunteli yllättävän hyvin, mutta sähelsi jotain jokaiseen väliin, jossa keskittymiseni herpaantui liikaa. Ennen ollut ihan varma, mitä ori puuhasi harjoituslaukassa, mutta yritin saada sen kuitenkin jatkamaan ihan hyvin. Voltissa tapahtui jotain erikoista, mutta en ollut ihan varma, otettiinko siitä virhettä. Pystyin lopulta huokaista helpotuksesta, kun tulimme rauhallisessa käynnissä pois radalta.

Nyt oli ensimmäinen rata pulkassa eikä se edes ollut edes mennyt ihan kokonaan penkin alle. Laskeuduin nopeasti alas Kodan selästä, kun Jenny oli hymyillen minua vastassa.
“Hyvinhän se meni", Jenny kehui minua ja taputti hellästi Kodaa kaulalle.
“Mä en kyl oikee tiiä, mitä Koda oikee sähelsi jossain väleissä", valitin, kun palasimme muiden luokse.
“Mutta eikö oo tärkeintä, että yrititte?” Jenny muistutti minua ystävällisesti.
Nyökkäsin varovasti, kun tuomari ilmoitti seuraavan luokan alkavan. Enhän minä ollut voinut edes odottaa meiltä mitään kovin puhdasta rataa, mutta jotenkin silti vähän ärsytti. Epäilin, että ori oki vain jotenkin yrittänyt päästä otteestani, mikä ei olisi kyllä ollut mikään ihme. Eihän meillä toiminut vielä yhteinen kielikään kovin hyvin. Nainen yritti vain kannustaa ja olla ystävällinen. Sitä hän myös oli, mutta minä en vain halunnut uskoa sitä todeksi. Meidän piti taas odottaa kaikki luokan osallistujat ennen kuin pääsin Kodan kanssa uudestaan kentälle. Kuuntelin hiljaisena muiden keskustelua.

Epävarmuus yritti hyökätä kimppuuni, kun olin jälleen kiivennyt Kodan selkään. Nyt oli edessä vaikeampi rata, joten minun oli ensimmäistä vaikeampi rentoutua. Koska kyseessä olivat kuitenkin ensimmäiset kilpailuni, jännitys oli jotain ihan hullua. Näytin varmasti todella kokemattomalta ratsastajalta, kun saavuin radalle yrittäen pitää ponia harjoitusravissa. Voltti ei sentään mennyt ihan kuuseen, vaikka Koda ei ollutkaan kovin suostuvainen siihen. Pysyin napakkana apujen kanssa, mutta toivoin, etteivät ne olleet kuitenkaan liian näkyviä. Suoristuksessa haparoin vähän, mutta ehkä se oli kuitenkin ihan hyvä. Ravissa olevassa temponlisäksessä en taaskaan ollut ihan varma, mitä ihmettä tapahtui. Ori sähelsi siinä vaiheessa jotain ihan omaa, mutta ainakin oli ehkä puoliksi hallinnassa. Käynnissä poni ilmoitti minulle erittäin selvästi, miten tylsää sillä oli. Kodan yritykset puuhailla jatkuvasti jotain ihan omaa saivat minut hermostumaan. Yritin hengitellä syvään ja rauhoittua. Loppurata meni ehkä ihan hyvin tai sitten ihan pieleen. En kyennyt enää keskittymään kunnolla. Yritin vain saada Kodan kulkemaan edes vähän järkevästi. En voinut kuin huokaista helpotuksesta, kun pääsimme pois radalta. Tuon suorituksen jälkeen tein ainakin yhden päätöksen erittäin selkeästi.

Omasta epävarmuudestani huolimatta sain muilta kehuja, kun saavuin heidän luokseen vallattoman ponini kanssa. Ehkä minun olisi pitänyt sallia itseltäni pienet virheet paremmin, koska olimmehan molemmat vielä ihan kokemattomia. Suuntasin nokkani tallin suuntaan ottamaan Kodalta varusteita pois, koska turhaan enää ärsytin sitä niillä. Minulle oli nimittäin tullut aika selväksi, ettei ori tykännyt seisoa turhaan varusteiden kanssa, mutta olihan se nyt ihan ymmärrettävääkin. Jenny lähti minun seuraksi, mistä en kyllä halunnut valittaa.
“Nyt vaan jännitetään tuloksia”, Jenny hymyili, kun parkkeerasin Kodan karsinaansa.
“En tiedä, onko niissä mitään odotettavaa”, vastasin nopeasti, kun otin orilta satulaa pois.
Ponia ei selvästikään kiinnostanut käyttäytyä enää yhtään edustavasti, kun se yritti pöllyttää kavioillaan hamppua karsinan ovella seisovan Jennyn päälle. Nainen oli yllättävän rohkaiseva ja iloinen, vaikka minä en osannut oikein uskoa, että meillä olisi mennyt mitenkään hyvin.
“Ette oo vielä ehkä mikään taitavin pari, joten siihen nähden menitte oikeesti hyvin”, nainen yritti saada minua uskomaan, että hyvä tuloskin voisin olla mahdollinen.

Jännitys tuntui paljon vahvemmalta kuin olisin voinut uskoa, kun odotin hiljaa tulosten julkistamista. Tiesin kyllä, että voisin olla tyytyväinen ihan mihin vain tulokseen. Minulla oli kuitenkin ollut todella hauska kilpailupäivä. Onneksi pian elettiin kertomaan tuloksia. Jokaisesta luokasta nimettiin kolme parhaiten suoriutunutta ratsukkoa. Ensimmäisen luokan sijoittuneista en tuntenut ketään, mutta toisen luokan kohdalla kaikki Pyökkihovin porukka puhkesi taputtamaan. Aino oli voittanut Petrin kanssa kyseisen luokan. Saimme sentään edes yhden palkinnon jättää kilpailun järjestäneelle tallille. Kun jokaisen luokan sijoittuneet oli kerrottu kiinnitettiin tuloslistat katsomon seinään. Riensin sieltä nopeasti tarkistamaan minun ja Kodan tulokset. Ensimmäisessä luokassa olimme olleet kuudensia ja toisessa nimemme löytyi yhdeksänneltä sijalta. Kyllä niihin tuloksiin pystyi olla ihan tyytyväinen.

Vastaus:

Oikein mukava tarina, ja hyvinhän teillä lopulta meni kisoissakin jännityksestä huolimatta. Mujtama epäloogisuus löytyi tarinasta, mutta ne eivät juurikaan haitanneet lukemista.

Kannattaa joskus raahata vanhemmat mukaan tallille vaikka väkisin! Kun tarpeeksi esittelee sitä omaa poniaan ja kertoo asioista, saattavat vanhemmatkin innostua kyselemään kaikenlaista ja ehkä itsekin touhuamaan jotakin ponin kanssa :)

Kolme tähteä ja 23v€ sulle tästä. Nouset tasolle kolme ja saat 200v€ lahjakortin valitsemaasi kauppaan! Korttia ei tarvitse käyttää kerralla, mutta sitä voi käyttää vain yhdessä kaupassa. MWS Boutiquessa ei lue hintoja, hihkaise vaikka chatin puolella jos siellä päätät käyttää kortin niin annan tarkemmat hintatiedot :)

Nimi: Aino & Petri

26.09.2017 23:07
Kun vesi nousee ja kaduille tulvii, se vie myös levylaulajat mennessään. // 26.9. niin sää kuin lenkki olivat kamalia!

Sateen olisi pitänyt lakata jo muutama tunti taaksepäin, mutta istuessani hieman epätoivoisena Pyökkihovin parkkipaikalla huomasin sateen vain voimistuman. Syvään huokaisten nojasin otsani ohjauspyörään ja kirosin hiljaa ääneen sen, että oli sitten pakko mennä ostamaan hevonen. Vieläpä rutiineistaan todella tarkka hevonen, eikä päivän maastoreissua voinut vaihtaa maneesissa pyörimiseen. ”Niinpä tietenkin, muutenha elämä ois iha liian helppoa,” mutisin vetäessäni hupun syvälle päähäni ja suorastaan autosta ulos loikaten. Suurin piirtein juoksin talliin, jossa sade piti korviahuumaavaa ääntä – hevosia se ei kyllä haitannut.

Kävelin rivakasti Peten karsinalle, jossa ori tyytyväisenä mussutti aamuheiniään. Kellon lähennellessä vasta yhdeksää oli ori hieman hitaan näköinen ymmärrettävästi. Ojensin käteni oriille nuuhkittavaksi ja hitaasti rapsuttelin sen silkkistä turpaa. ”Onko meiän ihan pakko lähteä maastoon? Eikö myö voitas mennä maneesiin?” kysyin oriilta, mutta sain vastaukseksi äänekkään tuhahduksen. ”Sie oot miulle yhen velkaa, poni!”

Haettuani Petrin harjat ja varusteet talutettuani oriin ensin vesikarsinaan. Petri oli tänään helpolla tuulella, joten iloisesti hymisten hoidin ja varustin hevosen rivakasti. Ruusunen seisoi kiltisti paikallaan varmaan ensimmäistä kertaa elämässään ja kun olimme valmiita, halasin oriin kaulaa ja kaivoin sille herkun harjalaatikon pohjalta – niitä se sai todella harvoin. Vedin sadetakkini vetoketjun kiinni, kypärän päähän ja hupun sen päälle ja syvään huokaisten siivosin vesikarsinalta tavaramme Petrin boksille, jonka jälkeen lähdin taluttamaan ponia ulos tallista.

Seisottuamme sateessa vajaan minuutin niin Petri kuin itsekin olimme jo läpimärkiä. En ollut ehtinyt edes laskea jalustimia, kun satulan istuin jo tulvi vedestä ja sieluani kirpaisi nahkapinnan kärsimys. Petri seisoi kuitenkin korvat hörössä minua odottaen, joten ärähtäen ponnistin itseni selkään. Ennen kuin ehdin sujauttaa toisen jalan jalustimeen, lähti Ruusunen jo rentoon käyntiin eteenpäin. Ohitimme maneesin verkkaassa kävelyvauhdissa ja toisaalta, vaikka jatkuva sade pääsi valuvaan takkini sisään, oli olo silti parempi kuin pitkään aikaan. Oriin tasainen puhina ja sateen humina rentouttivat reilusti ja sain kyllä kiittää kaikkia maailman jumalia näinkin fiksusta nuoresta, joka osasi oikeissa tilanteissa käyttäytyä oikein.

Usean kilometrin kävelyn jälkeen uskalsin jopa hengittää. Työkiireet ja kaikki unohtuivat ponin porheltaessa tulvivilla poluilla eteenpäin, eikä siinä tarvinnut mitään oikeastaan ajatella. Kun lähdin keräämään ohjia, huomasin ratsuni alkavan jännityksen satulan alla. Istuin luisti märkänä ja tunsin veden tulvivan jokaisen vaatekappaleen läpi, ja Petrikin joutui ravistelemaan itseään päästäkseen ylimääräisestä vedestä irti. Pyytäessäni ravia Pete otti hieman vauhdikkaamman vaihteen päälle ja sain suoraan sanoen repiä oriin takaisin käyntiin. Jännitys ja orastava stressi palasi, kun Petri ei suostunut enää kävelemään siivosti vaan steppaili ja rikkoi raville jatkuvasti. ”Poni sie oot muuten oikein kultainen, mut siun pitäis oppia jumaliste KÄ-VE-LE-MÄÄN!” sain karjaistua ja pysäytin ratsuni keskelle metsäpolkua. Odotin, että kumpikin rentoutuisi hieman, mutta turha toivo – olimme Petrin kanssa molemmat palanneet stressiin ja jännitimme kaikkia lihaksia, eikä kumpikaan tiennyt mitä tehdä. Huokaisin syvään ja käänsin Petrin takaisin kohti Pyökkihovia – suurin virhe ikinä.

Kun sain Petrin käännettyä, repäisi se vauhdikkaasti ohjat käsistäni ja persettään nostellen lähti laukkaan eteenpäin. Muutamassa pukissa pysyin mukana pitäen kiinni satulan etukaaresta, mutta liukas nahka ja litimärät hanskat eivät tulleet toimeen – näin löysin itseni maasta jälleen. Sade valui suoraan kasvoilleni maatessani hetken hiekkatiellä, yrittäessäni saada taas keuhkoja toimimaan. Kuulin itseni ähisevän epämääräisesti ja yritin kuunnella Petrin askeleita, mutten sisäiseltä kohinalta kuullut mitään. Kun sain hapen taas kulkemaan kehossani, nousin pää pyörällä istumaan ja parkaisin. ”Mitä helvettiä se meni nyt taas tekemään,” sanoin itselleni. Jalassa oli pistävä tunne, joka teki nousemisesta vaikeaa, mutta pakotin itseni pystyyn – jälleen järkyttävä virhe. Astuessani kipeälle jalalla horjahdin eteenpäin jalan pettäessä täydellisesti. Kipu ei siirtynyt, mutta pakko oli nousta. Itku kurkussa karjuin Petriä ja yritin kaivaa puhelinta taskustani, missä se ei kuitenkaan enää ollut. Tunsin kyynelien valuvan naamalla vesipisaroiden seassa ja jäin hetkeksi maahan istumaan. Hevonen saattoi olla missä vaan, apua ei saanut soitettua ja mihin sitä itse rikkinäisellä jalalla lähtee? Yritin löytää jalasta pinnallisia haavoja, mutta edes ratsastushousut eivät olleet rikki. Nojasin takanani olevaan puunrunkoon ja itkin – kenen mielestä oli hyvä idea ostaa täysidiootti hevonen?

Aikaa oli vaikea arvoida, mutta muutaman hetken päästä pakotin itseni uudelleen ylös ja lähdin hieman laantuneessa sateessa raahaamaan itseäni kohti Pyökkihovia. Itku voimistui entisestään kun totesin, että tallille oli minulle aivan liian pitkä matka, eikä kukaan muu varmastikaan lähde maastoon tässä säässä – ja tähän aikaan. Aamulla talli oli ollut tyhjä, mutta saatoin vain toivoa, että Petri olisi fiksu ja juoksisi takaisin tallin pihaan. Kävely oli tuskaista ja tuskaisen hidasta, mutta karjalaisella määrätietoisuudella linkutin aina vain lähemmäs tallia. Vain muutaman kilometrin päässä Pyökkihovista kuulin jostain jonkun puhetta. ”Ei hemmetti ei se nyt kauas oo voinut jäädä, ei tää hevonen oo ees hengästynyt – AINO?” Helpottuneena kävin maahan istumaan, lepuuttamaan jalkaani ja vastasin kutsuun itkuisella äänellä. ”HEI MÄ KUULIN TUOLTA JOTAIN!”

Daisy kiiruhti tien päästä luokseni, perässään joku tyttö Petrin kanssa. Hevosen näkeminen herätti usean tunteen kuohun, joka purkautui vain hätäisenä itkuna – paniikin lauetessa päällimmäisenä. Daisy juoksi vierelleni ja kerroin katkonaisesti jalan olevan niin kipeä, ettei sillä enää mihinkään kyllä kävelisin. Naiset auttoivat minut Petrin selkään, jossa istuin jännittyneenä ja kyyneleet yhä jatkuvana virtana kasvoiltani kaulalle. Pyökkihovi oli arveltua lähempänä ja pian pääsin laskeutumaan Daisyn avulla maahan osumatta jalkaani. Hän haki minulle tallista lattiaharjan, jonka avulla pääsin kävelemään Petrin karsinalle, johon ori vain pikaisesti puretiin. ”Petellä on kaikki ihan hyvin, tarkistin sen melkein ensimmäisenä, sitten älyttiin, että hemmetti Ainollahan voi olla asiat huonommin!” hän huokaisi ja pyysin, ettei kumpikaan olisi pahoillaan. Petrin hoitanut nainen esittäytyi Sussuksi, joka lupasi laittaa sen loppupäiväksi kuntoon kunhan saisimme minut ensiapuun. Daisy lupasi lähteä viemään vaikka vastustelin. ”Jos mie sieltä metästä pääsin kävelee tänne asti, niin enköhän mie voi ajaaki johonki,” mutisin, mutta Daisy melkeinpä murahti vastaukseksi. ”Tolla jalalla et kyllä aja yhtään mihinkään. Sun auto voi jäädä tänne odottamaan, voit vaikka hakee sen sit kun voit oikeesti ajaa,” hän sanoi hieman huolestuneen tuntuisena, joten vastahakoisesti suostuin hänen suunnitelmiinsa.

Kun Daisy lähti hakemaan autoonsa avaimia, könysin istumapaikaltani takaisin Petrin karsinalle. ”Poni, sie oot kultainen, mut tuo oli kusinen liike. Sie oot tosiaankin miulle yhden velkaa.” Petri vain hörähti vastaukseksi ja ojennuin silittämään sen yhä kylmää turpaa.

Vastaus:

Eikä! Harmi että kävi näin, tuo jatkuva sade on kyllä erittäin harmillista. Toivottavasti jalkaan ei tullut mitään pahempaa, ja pääset taas pian hevosen selkään. Onneksi kuitenkin löydettiin sut maastosta melkein heti, vielä tuntemattomiin maastoihin on varmasti kamalaa eksyä. Onneksi myöskään Petrille ei käynyt mitään pahempaa.

Erinomainen tarina, hienoa kuvailua ja kieliopissa ei huomautettavaa. Laitetaan sulle tästä 20v€, kolme tähteä ja kruunumerkin (joka toivottavasti edes vähän lohduttaa kipeän jalan kanssa). Seitsemän tähteä tarkoittaa, että nouset ykköstasolle ja saat vielä 20v€!

Nimi: Camilla & Lotta
Kotisivut: http://https://3.bp.blogspot.com/-VA3o2wvmIsQ/WcpLc5UEtOI/AAAAAAAADV4/Pm1gDgcPzysli29mpkVO0nN4fPtQ5LTvgCLcBGAs/s1600/lottamaastossa.png/

26.09.2017 15:45
Lukema 1 | Pientä pippurisuutta havaittavissa

Lotta muutti eilen. Siitä on vasta yksi kokonainen päivä, mutta siitä huolimatta tuntuu kuin en olisi nähnyt rakasta pulleroani ikuisuuteen. Pihatossa asuessaan Lotta oli ollut aina ikkunan päässä makuuhuoneesta, nyt välillämme oli kokonainen automatka. Olihan kaipuu ihan ymmärrettävää, sillä olemme ponin kanssa kasvaneet yhdessä. Äitini aina kuvailee ensi kohtaamistamme sanoin "Olitte kuin toistenne peilikuvat", toisin sanoen kumpikaan meistä ei pysynyt pystyssä ja olimme molemmat samanlaisia tuittupäitä. Naurahtelin auton ratissa lapsuuttani muistellen. Niin monet kerrat pääsivät ponit käsistäni karkuun, milloin tipuin selästä, milloin Lotta ja Chilla olivat tulleet läpi aitauksesta. Ne olivat hyviä muistoja, ja onneksi niitä riitti. Lotta on kuitenkin jo 18-vuotias, sen jos jonkun elämään on mahtunut paljon ylä- ja alamäkiä. On ollut selkäkipuja ja jalkavaivoja, mutta ne ovat jo takanapäin. Toivottavasti myös siellä pysyvät.

Kaarsin maasturin Pyökkihovin parkkipaikalle, enne kuin kello oli ennättänyt lyödä kahta. Olin normaalia aikaisemmin liikkeellä, sillä olin sopinut Lotalle ratsastajan, joka tulee pistämään möhömahan liikkeelle - ainakin toivottavasti. Odottelin tovin parkkipaikalla, kunnes tallin pihaan saapui polkupyöränsä kanssa tyttö. Moikkasin tuolle hymysuin ja sain vastaukseksi iloisen tervehdyksen.
“Sä olet varmaan Milla?”, varmistin ja tyttö nyökytti päätään.
“Joo, sä vuokraat sitä ponia, eikö?”, tyttö kysyi huokuen loppumatonta intoa.
“Kyllä vain”, vastasin ja mittailin ratsastajaa katseellani.
Milla oli aika nuori, mutta omien sanojensa mukaan kokenut shettis ratsastaja. Nuoren ikänsä puolesta hän oli vielä lyhyt, mutta saa nähdä puolen vuoden päästä yltäisivätkö tytön jalat jo maahan asti.

Näytin Millalle Lotan varusteiden paikan ja ponin karsinan, jonka jälkeen lähdimme yhteistuumin hakemaan Lottaa sisälle varustamista varten. Ilma oli kostea ja synkkä, vettä ei tosin toistaiseksi satanut.
“Se on tuolla, tuo harmaa pallero, jolla on vaaleanpunainen sadeloimi”, osoitin vähän matkan päähän tarhaan missä Lotta parhaillaan söi heinää.
Poni näytti entistäkin paksummalta loimen kanssa, mutta eiköhän liikakilot karise kun Lotta alkaa saamaan säännöllistä liikuntaa. Pysyy ponin selkäkin paremmassa kunnossa. Milla oli tomerana tallityttönä astellut Lotan tarhaan ja sinne hän sitten jäikin.
“Hyvä alkuverryttely ratsastajalle ja ponille”, totesin vahingoniloa peitellen, kun Lotta oli jo tovin juoksuttanut Millaa. Saa nähdä saako tyttö ponia ikinäkään kiinni.

Aika tarkkaan puoli tuntia siinä oli mennyt - siis kiinni ottamisessa. Lotta näytti närkästyneeltä kun otin siltä loimen pois ja Milla puolestaan aloitti harjaamisen pitkin vedoin. Olimme häirinneet ponin ruokailua, eikä se pitänyt siitä.
“Tekeekö se aina tuota?”, Milla kysyi hieman hengästyneenä.
“Ei se aina, yleensä vain jos sillä on ruoka kesken tai liikaa energiaa”, vastasin lohduttavasti. Olihan Lotta oikeasti kamala kiinni otettava joka kerta, mutta ei Millan tarvinnut sitä tietää.
Tyttö suunnisti satulahuoneeseen ja toi mukanaan ponin suitset, sekä satulan, tosin jouduimme kumpikin toteamaan, ettei Lotan vyö mene kiinni. Huokaisin. Kerrankin kun ponilla oli muuten istuva satula on vyö liian lyhyt - tyypillistä.
“Sen pitäisi laihduttaa”, Milla sanoi huokaisten.
Hän joutui nyt tyytymään ilman satulaa ratsastamiseen, mikä tosin saattaa olla astetta haastavampaa, etenkin kun poni on seissyt aivan liian pitkään. Totta puhuen minua hieman kadutti, että ponin selkään on kiipeämässä ventovieras ihminen, eikä Sofia, sillä Sofia olisi pystynyt omalla kokemuksellaan takomaan järkeä Lotan päähän. Toivoin vain hartaasti sormet ristissä, ettei Lotta tee mitään tyhmää..

Ei kannattaisi nuolaista ennenkuin tipahtaa. Milla oli tainnut päästä kentän kerran ympäri, kun poni ensimmäisen kerran pisti stopit, pukitti ja kuskasi tytön toiselle puolelle kenttää. Aina sai hävetä, olisin sinä hetkenä halunnut vajota läpi maan, eikä asiaa helpottanut se, että vuokrailmoituksessa oli lukenut “Kiltti poni etsii tomeraa ratsastajaa”. Kiltti poni, totta tosiaan.
“Kädet ylös!”, huusin ohjeeksi, kun Lotta veti päänsä alas.
Oli muuten erittäin lähellä, ettei Milla maistellut kostean kentän pohjaa. En nyt tiedä kokeneesta shettis ratsastajasta, mutta hyvin hän ponin rodeot selätti. Lotan pukeissa ei ole todellakaan helppo pysyä kyydissä, nimimerkillä kokemusta on. Naurahdin taas itsekseni muistellessani omia ratsastus kertoja Lotalla. Mahdoinko selvitä yhtäkään tuntia tippumatta? Poni oli kyllä onneksi rauhoittunut niistä ajoista, tänään sillä vain sattui olemaan todella paljon ylimääräistä virtaa, mikä on sekin yksin minun vikani. Lotta oli seissyt aivan liian pitkään.

Noin tunti oli kulunut, kun Milla päästi ohjakset valumaan pitkiksi. Lotta pärski tyytyväisenä, ja minä taas huokaisin helpotuksesta. Milla ei ollut tippunut ponin pippurisuudesta huolimatta, vaikka läheltä piti tilanteita oli tullut useita.
“Lähdetäänkö kävelemään vielä pieni lenkki?”, ehdotin ja Milla suostui.
Avasin kentän portin hikiselle ratsukolle, joka taapersi hitaasti, mutta varmasti maastopolkua kohti. Jokin Lotan ilmeessä muuttui heti kun pääsimme kauemmaksi tallista.
“Ota ohjat tuntumalle”, sanoin varoittavasti ja kuin taikaiskusta Lotta ponkaisi kahdelle jalalle.
Milla kiljui ponin selässä ja sen seurauksena Lotta lähti pukittaen laukkaamaan. Milla oli tippunut muutaman metrin päähän ja Lotta jatkoi matkaansa kohti tallia.


Milla oli minun onnekseni kunnossa, eikä säikähtämistä suurempia vaurioita ilmennyt. Siispä kävelimme yhdessä takaisin tallin pihamaalle metsästämään irti juoksevaa ponia.
“Lotta!”, huhuilimme vuorotellen, mutta ponia ei näkynyt.
Oliko se juossut pidemmälle? Ehdin jo hätääntyä, sillä Lotta ei varmasti tuntenut paikkaa vielä kodikseen, jos se on lähtenyt juoksemaan Sankkariin asti niin..
“Hei! Onko tää teidän poni?”, kuulin jonkun huutavan pusikosta ja siinä samassa kivi vierähti sydämeltäni.
Siellä se Lotta oli, syömässä kuten aina. Tiirailin ponin läpi ja totesin sen olevan vahingoittumaton, mikä ei tosin ollut yllätys. Yleensäkin karkureissulla oli vaurioitunut enemmän ihmiset ja aidat kun poni itse.
“Kiitos paljon, ehdin jo huolestua”, sanoin naurahtaen ja ojensin ponin ohjakset kuraiselle Millalle, joka taapersi talliin.
“Eipä kestä, sellaisia ne ponit ovat”, tummatukkainen nainen oli sopertanut hiljakseen, jonka jälkeen hän suuntasi vuonohevosen tarhaan.
“Voi luoja mikä päivä”, puuskahdin.

Kotisivut kohdasta löytyy linkki pieneen töherrykseen, jonka piirtelin tarinaa tukemaan! :)

Vastaus:

Tervetuloa Pyökkihoviin! Kun huomasin että shetlanninponi on muuttamassa talliin, tiesin ettei täältä enää puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Onneksi Milla ei vähästä säikähtänyt, vaan pysyi urheasti selässä melkein loppuun saakka.

Hyvä että Lotta saatiin kuitenkin heti kiinni, eikä se päässyt karkaamaan kauemmas. Jos lähdette joskus pidemmällekkin maastoon, voitte poiketa vaikka kalliolla tai järvellä. Maastosta löytyy selkeät kyltit, joten en usko että eksymisen vaaraa on.

Mukavaa piristystä saada myös piirustuksia! Ihana kuva, jossa välittyy selkeästi maastoreissun tunnelma. Kiitos paljon, laitetaan sulle tästä neljä tähteä ja 25v€!

Nimi: Jenny & Jesper

25.09.2017 22:45
Pilvet roikkuivat matalalla ja ilmassa oli hieman sumuakin. Koko päivä oli ollut varsin epävakainen: välillä oli satanut, välillä aurinko hieman kuultanut pilvien läpi, muttei missään vaiheessa varsinaisesti paistanut, ainakaan niin että sitä olisi huomannut. Eilisestä auringonpaisteesta ei ollut enää tietoakaan. Oli siis kovin kosteaa, pihalla lillui muutama lätäkkökin, mutta eipä se haitannut. Hypähtelin kevyesti niiden läpi, kuitenkaan likaamatta kenkiä. Sade on ihanaa, joten lähinnä vain nautin tästäkin säästä. Hevosilla näkyi olevan sadeloimet päällä. Tosiaankin, jälleen tihkutti hieman vettä, joten ajattelin aloittaa talleilun siisteistä sisähommista. Maneesista kuului ääniä, siellä taisi olla useampikin ratsukko sadetta paossa. Kaapilla vaihdoin uutuuttaan hohtavat, kymmenen vuotta vanhat maiharini yhtä vanhoihin ja vähän vähemmän hohtaviin tallikenkiin. Asettelin mustan kangastakkini tuolinselkämykselle kuivumaan. Omenoista oli tällä kertaa tullut muffinsseja, jotka jätin tallituvan pöydälle. Maku oli hyvin lähellä edellistä omenapiirakkaa, mutta koska se oli ollut hyvää, samankaltaisuus tuskin haittasi. Tosin olin kuorruttanut muffinssit porkkanakakusta lainatulla kuorrutteella, ja sehän se vasta mainiota olikin.

Tallissa oli sen verran lämmin, etten laittanut takkia vielä päälle, huppari riitti. Hain kottikärryt ja talikon. Loimitelineen alta möyri esiin kissa. Se tapitti suoraan silmiin ja maukui vaativasti. Maisa, ilmeisesti. Aivan ihanan värinen! Kissa suostui silitettäväksi vähäksi aikaa, mutta liikahteli koko ajan kohti tallitupaa, jonka ovelle oli täydessä hiljaisuudessa ilmestynyt toinen katti. Hulda, oletin. Kissat kiehnäsivät toisiaan vasten, vilkaisivat minua ja näyttivät pitävän minua jotenkin vähäjärkisenä. Avasin niille huoneen oven, ja ne pujahtivat sisään, mutta kaikki vaatimukset eivät olleet vielä siinä. Näillä kahdella oli selvästi nälkä, tai ainakin ne vaativat ruokaa. Huomasin nurkassa niiden kupin, se oli tyhjä. Niinpä huuhtelin sen laittaakseni lisää syötävää. Ruokapaketin löytyminen kaapista kesti hieman, ja kissat seurasivat ala-arvoista toimintaa kärttyisinä. Kun kippo oli täysi, Hulda söi vähän Maisan vain katsellessa vieressä. Kumpikaan ei vaikuttanut ollenkaan kiitolliselta. Palvelijalla oli ilmeisesti kestänyt aivan liian kauan ja nälkä oli ehtinyt mennä ohi. En loukkaantunut, päinvastoin, niiden kiukuttelu oli lähinnä huvittavaa. Rapsutin Maisaa korvan takaa. Kissa alkoi saman tien kehrätä yllättävän kovaan ääneen. Noniin, sitähän minäkin! Yleensä olen kissojen suosiossa. Annoin Huldan olla rauhassa, se oli selvästi arempi, mutta kun se tuli itse luokseni, rapsutin sitäkin. Olisin voinut jäädä siihen lattian raitamatolle istumaan loppupäiväksi, mutta velvollisuudet kutsuivat oven toisella puolella.

Jesper oli vaihtanut karsinaa ja tarhapaikkaakin. Uusi karsina oli miellyttävästi heti ovensuussa, taktisella paikalla taukohuonetta vastapäätä. Poni oppisi pian, ketkä ihmisistä eivät kestä anovaa, nälkiintynyttä katsetta, eli keneltä näin ollen heltiää herkkuja. Tarhaankin oli nyt hieman lyhyempi matka, voisimme kätevästi kiertää etummaisen tarharivin niin sanotusti pusikon puolelta. Karsinan kuivikkeet näyttivät olevan tamppaantuneita keskeltä. Jesper oli näköjään tapansa mukaan nukkunut makuullaan, ja ilmeisesti herännyt vasta kun aamuruuat tuotiin, koska ei ollut ehtinyt myllätä. Vilkaisin ikkunasta pihalle. Tallin räystäältä tippui vettä, joka valui raitoina pitkin ikkunaa. Kottikärryt jäivät alle puolilleen, kun Jesper oli jälleen ollut siistinä. Lisäsin vain vähän kuiviketta.

Ulkona oli alkanut sataa kunnolla, jos nyt ei aivan kaatamalla, mutta reippaasti kuitenkin. Kävin vaihtamassa sadevarustuksen. Tummansininen, perinteinen Rukan sadetakki taisi olla paras ratkaisu. Muuten tummaa asua piristivät kirkkaankeltaisen Hai-saappaat, ja sekös tällaista synkkää sielua häiritsi. Otin taskuun pieniä leipäpaloja ja yhden omenan, ja lompsin pihalle hakemaan Jesperiä uudesta tarhasta Patun ja Limben (sori :D) välistä. Ruuna tulikin heti portille vastaan. Onneksi olin juuri siivonnut edellisen tarhan, niin emme jättäneet jälkeemme sotkua. Jesperillä ei ollut loimea, mutta ei se tällaisella säällä sitä kaivannutkaan. Pujotin sille punaisen riimun päähän, jätin lukon auki ja talutin ponin ulos portista. Menimme talliin, jossa jäimme käytävälle. Jesper ravisteli harjaansa, siitä roiskui vähän vettä. Juuri kun oli riisunut sadetakin! Annoin sille omenan, joka katosi hyvin nopeasti. Tänään olisi tiedossa parturi! Heitin pyyhkeen ponin kaulan yli, ja kuivasin harjaa reippaasti pörröttäen. Jesper ei ollut millänsäkään, se vain tykkäsi kun sai huomiota ja rapsutuksia. Harja ei onneksi ollut keskeltä lainkaan märkä. Vain uloimmat valkoiset jouhet, jotka kuivuivat helpolla ja nopealla käsittelyllä. Laitoin Jesperin kahdelta puolelta kiinni käytävälle, jotta se heiluisi mahdollisimman vähän eikä ainakaan laskisi päätään alas. Se sai kuitenkin katsella ulos, lähellä tarhailevaa Suvia. Kävin sytyttämässä hieman lisää valoja, sekä etsin jakkaran.

Nykyään harjan leikkuu oli jo helppo homma, kun muoto ja paksuus olivat oikeat. Itse asiassa Jesperin harjaa ei ollut ikinä tarvinnut ohentaa, vaikka se paksu olikin. Sopivan paksu. Kuten koko poni. Muodon kanssa sen sijaan oli joskus ollut vähän niin ja näin, varsinkin kun aloittelin vasta tätä kampaajan uraa. Myönnän, olen kerran tuhonnut harjan täysin. Siihen aikaan Jesper ei vielä ollut minun omistuksessani, ja silloinen omistaja alkoi opettaa minulle vuonohevosen harjan leikkausta. Ensimmäisellä kerralla leikkasin väärän muodon, ja lopputulos ei todellakaan imarrellut ponin kaulan muotoa. Niinpä siitä tuli sitten kalju. Koko harja ajettiin pois. Kuulostaa järkyttävältä, mutta niin näille pystyharjoille tehdään. On helpointa kasvattaa kokonaan uusi. Olen myös kokeillut erinäisiä tyylejä, kuten siksakkeja ja tanskalaisia sururaitoja. Sururaita itse asiassa näytti hyvältä, kun harjan muoto oli oikea. Sitten luin kyseisen tyylin käyttötarkoituksesta, ja leikkasin sen pois. Lopulta päädyin pitämään ihan perinteisen tyylin, joka onkin se kaikkein paras. Olen löytänyt ponille sopivimman muodon, ja siinä on helppo pysyä.

Kampasin harjan aluksi läpi, jotta sain kaikki epämääräiset jouhet pois. Ennen saksimista laitoin hanskat käteen, muutoin saisin takuuvarmasti rakkuloita. Sitten ei muuta kuin sakset heilumaan. Ensin leikkasin senttisen niskasiilin korvien takaa. Sivusta leikatessani tuin harjaa hieman pystyyn ja etenin vanhaa kasvurajaa pitkin. Siirryin välillä puolelta toiselle, jotta lopputulos olisi symmetrinen. Aikaa se toki vei, ja halusin tehdä siistiä jälkeä. Välillä astuin taaksepäin ja tarkastelin aikaansaannostani, kuten maalari tauluaan. Harjasin leikattuja jouhia pois, etteivät ne alkaisi pistellä ja kutittaa Jesperiä. Kun olin saanut valkoiset jouhet hyvään malliin, leikkasin mustat. Lopuksi kiipesin jakkaralle ja siistin kaiken päältä samanmittaiseksi. Helpommalla pääsi, kun parturoi riittävän usein, niin ettei harja päässyt rehottamaan valtoimenaan, jolloin korjauksia saattaisi olla vaikea tehdä. Kun harja oli siisti, katsoin häntää. Se näytti ihan hyvältä, joten en tehnyt sille mitään. Otsatukkaan ei saisi kajota ollenkaan, häntäänkin vain vähän, jos olisi pakko. Pyökkihovissa oli kuitenkin niin hyväpohjaiset tarhat, että myöhemmillä mutakeleillä häntään ei tulisi peruuttamattomia vaurioita. Noin, nyt oli siisti ja edustuskelpoinen viikinkiponi! Kehuin sitä pitkämielisyydestä. Keskityin leikkaamiseen niin, etten ollut pahemmin jutellut poniparalle. Olihan se toki jo tottunut tähänkin toimenpiteeseen. Silti korjasin asian, ja lässytin ponille samalla kun lakaisin lapioon jouhisilppua, jonka lopulta kävin heittämässä lantalaan. Ulkona satoi edelleen, mutta ei se estäisi pientä kävelyä. Puin sadetakin uudelleen päälleni, ja hain tuvasta kaksi muffinssia. Söin toisesta enimmät kuorrutteet, annoin sen sitten Jesperille. Harvoin näkee hevosella sellaista ilmettä! Poni meni aivan sekaisin! Se nyökytteli päätään, maiskutteli, lipoi kielellään ja vaatimalla vaati lisää. Ja sitä kuolan määrää... Nauroin ääneen ja olin tukehtua omaan pullaani. Jesper sen sijaan ei voinut uskoa, ettei herkkua ollut enempää. Se nuoli käsiäni pitkään ja hartaasti, siirtyen sitten sadetakkiin. Ensin taskujen kohdat, hihojen suut ja viimein se pysähtyi käsivarteen. Sen kielestä jäi takkiin murusia, joita se yhtä antaumuksella nuoli pois. En uskonut kuolasta irtoavan enempää makua, ja sadetakin muovinen maku tuskin oli parempi, joten kietaisin riimunnarun ponin kaulalle ja lähdimme ulos sateeseen.

Pisarat ropisivat hauskasti sadetakin huppuun ja hartioihin. Tuli jännä olo, kun sade tuntui niin selkeästi, mutta vaatteet eivät silti kastuneet ollenkaan. Jesper näytti siltä ettei mikään mahti maailmassa voisi häiritä sen hyvää oloa. Se tarkkaili ympäristöään korvat hörössä. Tuuli heilutti puiden oksia saaden kirjavat lehdet leijailemaan kuin valtavat lumihiutaleet. Ponin kaviot lennättivät vettä ja märkää hiekkaa jaloilleni, joten olin tyytyväinen myös saapasvalintaan, olkoonkin pahan väriset. Menimme tarhojen luota vasemmalle, sitä samaa heinäistä polkua, jota pitkin olimme kerran tulleet kallion suunnasta tallille päin. Kaukaisuudessa, tummana ja epäselvänä hahmona sumun keskellä kallio häämöttikin metsän ympäröimänä. Päästyämme hieman kauemmas tallin pihapiiristä otin Jesperiltä riimun pois. Sillä ei ollut ponin kulkemiseen minkäänlaista vaikutusta. Ripustin riimun kaulaani niin ettei tarvinnut kantaa sitä kädessä. Oli kaunista, vaikka satoi ja maisema oli harmaa. Se loi kuitenkin kontrastia sekä syksyn väreille, että viipyvälle vihreydelle. Kävelin hiljaa ponin vieressä pitäen sen harjasta kiinni. Ei siksi, että olisin pelännyt sen karkaavan, vaan ihan muuten vain. Kulkemaltamme polulta erkani keskelle peltoa pienempi kinttupolku, jota en viimeksi ollut huomannut. Pitkää ja märkää heinikkoa uhmaten käännyin sille. Jesper seurasi perässä kyselemättä. Se napsi välillä jokusen korren sieltä täältä matkaevääksi, mutta oli pääasiassa työntekomoodissa, vaikka saikin olla vapaana. Pohja oli vähän mutainen. Kuljin varovasti, mutta siitä huolimatta liukastelin saappaissani. Polku vei joen mutkaan. Virrassa uiskenteli muutama sinisorsa, jotka paheksuvasti vaakkuen purjehtivat kauemmas, kun olimme liian lähellä. Pysähdyimme, Jesper alkoi syömään ja minä katselin ympärillemme. Kalliota ympäröivään metsään ei ollut enää järin pitkä matka, mutta emme olleet vielä mitenkään kaukana talliltakaan. Järjestelin taas karttaa mielessäni. Vaikutti siltä, että polku teki hyvän oikoreitin tallilta kalliolle. En kuitenkaan halunnut lähteä katsomaan reittiä nyt, koska sen pituudesta ei ollut tietoa, eivätkä kumisaappaat olleet varsinaiset kävelykengät. Päätin suunnata takaisin tallille päin, kun housut alkoivat kastua polvien kohdalta polun yli kaartuvien heinien vuoksi. Olin törmätä Jesperiin, joka seistä tönötti aivan takanani. Se näytti oikein nätiltä siinä möllöttäessään, joten otin siitä pari kuvaa. Taustakin näytti hyvältä. Pyysin sitä väistämään, mutta se ei ollut ymmärtävinään. Minäkään en muuten väistäisi sitä, enkä ainakaan kiertäisi heinikon puolelta! Kävelin jukuripäätä päin ja pakotin sen peruuttamaan. Kyllähän se peruutti pari askelta, kääntyi sitten poikittain polulle, ja kun usutin sitä eteenpäin, käänsi lopulta kurssinsa tallille päin. Olisi se voinut väistää, kun oli jo puoliksi pois polulta! Vaan ei. Niin me sitten tepastelimme pellossa, poni edellä ja minä perässä. Ei ehkä mennyt ihan oppikirjan mukaan, mutta tilanteessa oli jotain hyvin koomista. Jesper piti korvansa visusti käännettynä eteenpäin, eikä ollut huomaavinaan kun välillä muistutin olemassaolostani, katseli vain hyvin kiinnostuneena jonnekin ihan muualle. Huomasin sen kuitenkin välillä kääntävän ainakin toisen korvansa taaksepäin, mutta kun huomautin sille asiasta, korvat kääntyivät jälleen huolettomasti eteen. Takaisin isommalle polulle päästyämme kiilasin ponin ohi johtajan paikalle. Kuljimme vähän matkaa tallilta poispäin. Otin muutaman juoksuaskeleen, ja kun Jesper lähti perääni, juoksin kovempaa poni kintereilläni. Se ei kuitenkaan ohittanut, vaan pysyi alamaisen paikalla kuten kuuluikin. Hauskaa meillä silti oli! Saappaiden varsissa ei pituus riittänyt pitämään kaikkea kuraa poissa, varsinkin kun Jesper juostessaan roiskutti vielä enemmän. Se ravisteli kaulaansa ja vingahtikin muutaman kerran. Taputin sitä kaulalle kävellessämme takaisin tallille. Oli mukavaa, kun pystyin antamaan sille tällaisia vapauksia, mutta toisaalta tehtiinhän johtajuusasioiden eteen töitäkin. Jesper oli kyllä helppo johdettava, se ei ollut kyseenalaistanut paikkaansa koskaan, ja vuodet olivat tehneet osansa. Toki joskus olimme eri mieltä asioista, kuten esteillä, mutta perustukset olivat hyvät.

Sukat olivat ihan rullalla juoksemisen jälkeen, ja jäivät saappaiden sisään kun otin jalkani niistä pois. Kello oli jo sen verran, että päätin jättää Jesperin sisälle. Kohta olisi muutenkin iltatallin aika, ja varmaan maneesikin tyhjenisi. Hengailin Jesperin kanssa karsinassa. Kuivasin sitä vähän pyyhkeellä, suoristin karvat piikkisualla. Kavioihin oli jäänyt muutama kivi, mutta sain ne pois ilman suurta vaivaa. Ulkona satoi entistä reippaammin, katossa kohisi ja räystäistä tippui. Suljin ponin karsinaan, heitin sille vähän ylimääräisiä heiniä, jotta se pysyisi tyytyväisenä. Valmistin ruuat, jätin ne turpoamaan ja laittelin heiniä verkkoon, kun toisella käytävällä kopisivat ensimmäiset kaviot. En nähnyt kuka tulija oli, mutta eiköhän se selviäisi myöhemmin. Jesper hirnui. Vein heinäverkon odottamaan sen karsinan eteen. Poni näytti voivan ihan hyvin, eikä ollut sen suuremmin huolissaan. Tietysti heinät helpottivat ikävää. Kyllä se pärjää, totesin itsekseni ja menin tallitupaan keittämään teetä. Muita odotellessa oli hyvää aikaa tutustua kissoihin!

Vastaus:

Hienoa että tutustuit heti uusiin kissoihinkin! Ne tykkäävät tosiaan kerjätä ruokaa ja rapsutuksia vähän jokaiselta vastaantulijalta, mutta syötävää voi antaa hiukan jos kuppi on tyhjä.

Harmi että sää oli vähän huonompi tällä kertaa, onneksi kuitenkin saitte vietettyä mukavan päivän. Itse olen kerran aiemmin leikannut vuonohevosen harjan, ja se oli kyllä ihan järkyttävän ruma. Pointsit sulle siitä että osaat leikata harjan, se on oikeasti vaikeaa!

Tykkäsin tarinasta todella paljon, siksi laitetaan sulle 30v€ tästä :)

Nimi: Aino & Patu

25.09.2017 19:16
Ekstratehtävä!

Patu-poni ponnisteli pikkuesteiltä puomeille, pukkeja pitkälti pidätellen, pienesti pomppien – pian pyysin pehmeästi pörisevän punertavan ponin pysähdykseen, Patu ponimaisesti päätään pyöritellen.

Vastaus:

Hauska extra, ja hienosti käytetty luovuutta ja saatu aikaiseksi pitkä virke. Palkinnoksi tästä saat pussillisen letityskuminauhoja :)

Nimi: Helmi & Uppe

25.09.2017 09:32
#2 Sopeutuminen
Ensimmäiset päivät Pyökkihovissa olivat sujuneet kivasti. Olin ehtinyt tutustua jo naapurikarsinan Sotkan omistajaan sattumalta ja jutellut muidenkin tallilaisten kanssa. Uppe ei ollut kuin kotonaan ja se vähän kismitti, sillä Pyökkihovi on hieno paikka ja ite viihdyn niin hyvin. Tulopäivän jälkeen olin käynyt taluttelemassa oria maastossa ja kolmantena päivänä rohkenin jo sen selkään. Totta kai sille oli kertynyt energiaa kahden vapaapäivän aikana, joten pikkukentällä koulukiemuroiden vääntäminen oli aikamoista taiteilua. Olin silloin juuri pyytänyt frendin kuvaamaan meitä, mutta kaikissa otoksissa joko pukitettiin, kuljettiin lapa edellä korvat luimussa tai mä könötin selässä päin persettä. Neljäntenä päivänä juoksuteltiin energioita pois ja viidentenä tuuppailtiin taas koulua. Ihan normaalia hevosarkea siis, vaikka ensimmäiset päivät olivatkin olleet vaikeita ja ovat valitettavasti edelleen.

Hiestä märkä ruunikkoni pyöri karsinassaan levottomasti ja mä istuin sen karsinan oven edessä kirjoittaen tallipäiväkirjaa. Välillä se huuteli kavereilleen ja höristi korviaan kun sai vastauksia muilta tallissa olevilta hevosilta. Meidän tänpäiväinen ratsastus oli mennyt päin Esterin sitä ja mulla oli huono fiilis sen takia. Oliko se ratsastajan vika vai oliko Uppe vielä niin vieras täällä, ettei se halunnut liikkua. Kotona se liikkui todella hienosti jopa mutaisella aitaamattomalla kentän tapaisella. Jälleen kerran törmäsin Sussuun, joka käveli hikisen Sotkan kanssa tallikäytävällä.

"Moi, miten menee?" Sussu sanoi hieman tekopirteästi, jos ihmistuntemukseni oli oikeassa.
"Ei tässä ihmeitä, tallipäivistä kirjoittelen. Uppe ei oikein oo kotiutunut.." Vastasin naiselle ja jatkoin taas kirjoittamista kuunnellen sivukorvalla.
"No, ettehän te kauaa oo vielä ollu niin eiköhän se totu!" Sussu lohdutti minua ja ohjasi Sotkan karsinaansa. Nainen alkoi riisua varusteita rautiaalta hevoselta, mutta Uppe taisi vähän häiritä heidän tekemistään. Oma orini tunki turpaansa pakolla kaverin karsinaan ja Sotkakin kiinnostui ponin tekemisistä.

"Sori, se on vähän ylisosiaalinen." Mainitsin Sussulle, mutta nainen vain heilautti kättään ja sanoi ettei se ole ollenkaan haitaksi. Laitoin tallipäiviksen kannet kiinni ja kiikutin sen kaappiini takaisin. Tämän päivän tallireissu oli lyhyt ja syystä, sillä mä en halunnut tartuttaa pettymystäni muihin tallilaisiin.

Vastaus:

Voi ei, harmillista että Uppe stressaa näin paljon uudesta tallipaikasta. Toivotaan kuitenkin parasta, uskoisin että se tottuu uuteen ympäristöön ajan kanssa. Kiva kuitenkin että olet ehtinyt jo tutustua muihin tallilaisiin, ja saada kaverinkin tallille mukaan.

Tämäkin oli oikein näppärä tarina, siitä palkaksi 15v€ ja kaksi tähteä. Viiden tähden ansiosta nouset tasolle yksi ja saat vielä 20v€.

Nimi: Helmi & Uppe

25.09.2017 09:17
Ruunikko ratsuponi rymisteli ulos trailerista kovaäänisesti. Oli lähellä ettei riimunnaru lentänyt kädestäni, sillä en meinannut pysyä ponin perässä pujottautuessani etupuomin alitse. "Perkele sun kanssa!" Tiuskaisin ponilleni, joka katsoi minua viattoman näköisesti seistessään tallipihalla. Taluttelin Uppea tallipihassa ja annoin sen rauhassa vilkuilla tarhoissa käyskenteleviin hevosiin. Pihalla ei ollut juuri ketään, ainoastaan yksi ratsukko pisti silmääni kentällä. Musta kiiltäväkarvainen suomenhevonen liikkui aika hienosti, kukahan sen mahtoi omistaa.

Uppe kiljaisi kovaan ääneen ja riuhtaisi päällään lujaa. Nykäisin riimunnarun takaisin itselleni ja mulkaisin oria murhaavasti. "Nyt saat sitten käyttäytyä hölmö." Sanoin sille tekovihaisella äänelläni. Muistan tallin omistajan sanoneen Upen karsinan numeroksi 16, joten suuntasin talliin etsimään kyseistä paikkaa. Onnekseni karsinoiden ovissa oli jo nimikyltit, joten löysin helposti Upelle varatun karsinapaikan. Nakkasin orin karsinaan ja riisuin siltä kuljetussuojat. Liu'utin karsinan oven kiinni ja jätin Upen sinne siksi aikaa, että siivoaisin trailerin.

Haahuilin pihalla hölmön näköisenä etsiessäni kottikärryjä ja talikkoja, kunnes tuntematon nainen käveli vastaan. Olikohan se joku työntekijä vai kenties hevosen omistaja?
"Hei, sä taidatkin olla Helmi? Ollaankin odoteltu teitä!" Nainen sanoi ja siinä vaiheessa tunnistin hänet Daisyksi, tallin omistajaksi. Kättelimme naisen kanssa ja vaihdoimme kuulumiset nopeasti ennenkuin kerroin sen hetkisen pulmani.
"Mä oon vähän hukassa, löysin kyllä poitsun karsinan mut nyt pitäis saada kottikärryt ja talikko, että ton trailerin sais siistiks." Vastasin nypläten tummia hiuksiani samalla, tein sitä aina kun vähänkään hermostutti. Daisy huitoi kädellään minut peräänsä ja näytti minulle siivousvälineet, sekä tien lantalaan. Kiitin häntä ja aloin suoraan hommiin. Onneksi trailerin siivouksessa ei mennyt montaakaan tovia, joten pääsin pian kippaamaan lannat lantalaan.

Uppe hörähti karsinan kaltereiden välistä, kun kuuli askeleeni sen karsinaa kohti. Avasin karsinan oven ja rapsutin poniani korvan takaa, kasvoilleni taisi ilmestyä myös pieni hymynkare. Faija lappasi Upen tavaraa satulahuoneeseen samalla kun mä harjasin orini puhtaaksi. Ajattelin viedä sen heti tarhaan, kun päivää oli vielä aikaa olla ulkona. Onneksi sää suosi tänään, eikä taivaalla juurikaan ollut harmaita pilvimassoja kuten viime viikkoina on ollut tapana olla. Laitoin riimunnarun Upen vaaleansinisiin päitsiin kiinni ja lähdin taluttamaan sitä tarhoja kohti. "Sun paikkas olis 17, hmm.." Mietin jälleen kerran, kunnes hoksasin mihin mun tulisi orini tarhata. Uppe syöksähti tarhan portilta samantien laukkaan ja veti muutaman kierroksen samalla pukitellen, kunnes jähmettyi tuijottamaan ympäristöään sieraimet suurina. Se puhisi, pörisi ja hirnahteli, mutta luovutti loppujen lopuksi kun ei saanut muilta hevosilta vastausta. Sitten se pinkaisi uudelleen laukkaan suoraan mun ohitse räiskyttäen kosteat hiekat mun vaatteille.
"Kiitti.. Nää Kingslandin housut olikin jo aika liata toisella käyttökerralla." Mutisin itsekseni samalla pyyhkien käsilläni housuista hiekkaa. Sanoin ponilleni heipat ennen kuin lähdin kävelemään tarhoilta tallille. Satulahuoneessa ei ollut ketään ja mä sain ihan rauhassa laittaa järjestykseen sen kasan, jonka faija oli nakannut huoneen seinää vasten.

"Satula, huovat, suitset, suojat..." Luettelin ääneen tavaroita järjestellen niitä samalla omille paikoilleen. Pyyhin kostealla liinalla myös housuni, sekä valkean kauluspaitani puhtaaksi ennen kuin lähdin takaisin autolle, sillä faija oottaisi mua. Seuraavalla kerralla pääsen ite ajaa tallille, ku nyt oli pakko ottaa kuski jolla olisi vaadittu kortti trailerin vetämistä varten.

Vastaus:

Sydämellisesti tervetuloa Pyökkihoviin! Mukavaa että tutustuitte jo paikkoihin, toivottavasti tallilla on myöhemmin myös enemmän porukkaa jotta pääsette tutustumaan kaikkiin. Maastot, kentät ja maneesi ovat vapaassa käytössä, jos haluatte mennä ratsastamaan.

Oikein hyvä ensimmäinen tarina. Lisäilen tästä kaappiisi kolme tähteä ja 18v€ :)

Nimi: Amora & Koda

25.09.2017 06:28
Luku 5 ✖ Myös vaikea voi kuulostaa helpolta, 25. syyskuuta

Musta Toyota kulki rauhallisesti pitkin tasaista tietä. Syksyinen sää oli parempi, kuin olin voinut edes harkita. Aurinko paistoi eikä taivaalla näkynyt merkkiäkään sateesta tai edes pilvistä. Olin taas erittäin iloisena matkalla katsomaan tuholaisponiani Pyökkihoviin. Pikkusisareni marisivat rasittavasti takapenkillä. Olisin halunnut huutaa heille, mutta minua oli kielletty tekemästä niin. Onneksi sain sentään nykyään istua etupenkillä eikä minun tarvinnut enää litistyä keskipaikalle kahden valittavan lapsen väliin. Mutta tämä jopa ylellisyydeltä tuntuva asia oli valitettavasti minun käytössä vain silloin, kun vain toinen vanhemmista oli mukana.
“Miksi vaan Amora saa kaikkea kivaa?” Kami valitti tylsistyneenä.
Kami oli sisaruksistani vanhempi ja osasi yleensä käyttäytyä heistä jopa edes vähän asiallisemmin. Mutta tietenkin kymmenen vanhalla vauhdikkaalla pojalla, oli usein mielessä vain isosiskon ärsyttäminen. Hän kuului niihin lapsiin, jotka eivät oikeasti halunneet juuri mitään, mutta valittivat silti kaikesta, mitä heillä ei ollut. Tämän takia Kamista oli todella väärin, että minulla oli oma poni, vaikka hän oli istunut vain tasan kerran edes jonkin kaviokkaan selässä.
“Onhan sinullakin kaikkea kivaa paljon kavereita, hienoja leluja, oma huone”, aloin luetella pojalle samaa listaa jo ties kuinka monennetta kertaa.
“Tahtoo ponin!” kuului äkkiä Jaden kimeä huuto takapenkiltä.
Juuri kuusi vuotta täyttäneestä tytöstä kyllä lähti ääntä, jos hän vain niin tahtoi. Jade tahtoi aina ihan kaiken, mitä minulla oli, joten hänen huudahduksensa ei ollut ollenkaan yllättävä. Onneksi auto kaarsi pian Pyökkihovin pihaan ja pääsin pakenemaan sisaruksiani.
“Ensimmäinen pysäkki”, isäni sanoi hymyillen ja yritti kuulostaa edes jonkun mielestä huvittavalta.
Jade kurkki kiinnostuneena ikkunasta ja alkoi melkein hyppiä turvaistuimessaan, kun huomasi tarhoissa olevat hevoset. Onneksi pystyin pakenemaan tilanteesta eikä minun tarvinnut kuunnella kauempaa tytön mankumista päästä silittämään hevosia. Kiitin kyydistä ja heitin näppärästi selkääni jalkatilassa olleen repun.

Taukotilassa ei ollut muita tallilaisia, mutta sain kuitenkin varsin lämpimän vastaanoton. Ruskeankirjava kissa syöksyi heti innokkaasti jalkojeni juuren ihan kuin olisi yrittänyt kaataa minut. Vaaleampi kissa tarkkaili minua varsin kiinnostuneena muhkean sohvan selkänojalta.
“Ketäs te oikein olette?” puhelin hymyillen kissoille ja kumarruin silittämään varovasti ruskeaa tutkiskelijaa.
Odottelin hiljaisena vastausta ruskeaa kissaa silittäen, mutta turhaahan se oli. En saanut kissoilta vastausta, mutta se ei pahemmin haitannut minua. Varmasti saisin pian kuulla jotain kissoista. Hylkäsin repun kaappiini ja olin suuntaamassa ulos juuri, kun Tinka ilmestyi taukotilaan. Tervehdin tyttöä pienesti hymyillen.
“Tiedätkö sinä näistä kahdesta mitään?” kysyin nopeasti tytöltä.
“Daisy on hakenut ne jostain eläinsuojasta. Se ruskea on Maisa ja vaaleampi taas Hulda”, Tinka esitteli kissat ystävällisesti minulle.
Pyörittelin kissojen nimiä hiljaa mielessäni. Ne olivat mielestäni kauniit, vaikka niissä ei ollutkaan mitään erikoista. Minusta oli jotenkin todella hienoa, että kissat oli haettu eläinsuojasta, koska kodittomia kissoja on kuitenkin niin paljon.

Raita oli selvästi taas vauhdissa, vaikka nyt ori näytti olevan ihan hallinnassa. Tai ainakin sitä yritettiin pitää hallinnassa. Ori ei selvästikään arvostanut tippaakaan sitä, että Daisy oli hakenut sen pois tarhasta. Vahvat mielipiteet omaava suomenhevonen yritti parhaansa mukaan tehdä itsestään vapaana juoksevan villihevosen. Kun Raita lopulta katosi talliin, en voinut kuin ajatella, että tallin orit huolehtivat aina, että jokaisessa päivässä oli jotain erikoista. Myöskin Koda oli tarhassaan varsin vauhdikkaalla päällä. Ori laukkasi innoissaan ympäriinsä ja hirnahteli välillä, jotta edes joku kiinnittäisi siihen huomiota. Ponilla ei kuitenkaan kestänyt kauaa huomata minua, joten se ravasi ryhdikkäästi luokseni.
“Mitä mekkalaa sä oikee pidit täällä”, naurahdin rautiaalle, jotta se ei kiinnittäisi niin paljoa huomiota naruun, jonka kiinnitin sen riimuun.

Lattiaa kuopiva kärsimätön poni ei olisi halunnut odottaa minua hetkeäkään, kun jumituin juttelemaan hetkeksi Ainon kanssa. Minä olin kyllä melkein aina liian hidas Kodan mielestä, joten sen käytös ei yllättänyt ollenkaan. Daisy oli selittänyt minulle vähän aikaa sitten jotain pyöröaitauksista ja suositellut kokeilemaan niitä orin kanssa. En edelleenkään ollut saanut aikaiseksi tutustua tarkemmin niissä työskentelyyn, vaikka minun oli pitänyt se jo monta kertaa tehdä. Minun oli kuitenkin vieläkin keksittävä jotain muuta tekemistä. Onneksi tekemisen keksiminen ei ollut minulle todellakaan vaikeaa. Täksi päiväksi olin etsinyt käsiini muutamia kivoja maastakäsittelytehtäviä juttuja, koska jonkun ihmeen takia selkään kiipeäminen ei vaan kauheasti houkutellut. Vaikka valitsemani tehtävät olivat ideoiltaan todella yksinkertaisia, olisi niissä varmasti ainakin vähän harjoiteltavaa. Minun ei tarvinnut kuin harjata Koda huolellisesti ja olimme valmiit palaamaan pihalle.

Ensimmäinen asia kuulosti ehkä liian helpolta ja yksinkertaiselta, mutta sitä se ei kyllä todellakaan ollut, kun kokeilin sitä ensimmäisen kerran Kodan kanssa. En osannut ajatella, että tarkasti ja tietyllä tavalla taluttaminen tuntuisi edes orin kanssa todella vaikealta, vaikka se ei ikinä tahtonutkaan kulkea kanssani samaan suuntaan. Sen harjoitteleminen oli kyllä oikeasti hyödyllistä, koska eihän poni omistanut minkäänlaisia käytöstapoja, kun sitä talutettiin. Ei minun auttanut muu kuin lähteä sinnikkäästi yrittämään. Yritin tehdä vartaloni liikkeillä ponilla mahdollisimman selväksi, missä kohdassa halusin sen kulkevan. Sain jatkuvasti olla laittamassa naruun painetta, kun rautias pyrki minun ohitseni ja eri suuntaan kuin minä. Harjoitus yritti kiristää minun hermojani, mutta pysyin kuitenkin rauhallisena. Kävelimme edestakaisin tallin edustalla ja välillä myös toisella pienistä kentistä, koska se oli tyhjänä. Mitä kauemmin yritin saada orin kulkemaan oikeassa kohdassa, sitä paremmin ymmärsin, miten rasittavaa on, kun sinua ei vain kuunnella. Vaikka talutusharjoitusta oli todella rasittava tehdä, saatoin sanoa sitä myös omalla tavallaan todella hauskaksi puuhaksi.
“Hieno poika”, en voinut olla halaamatta Kodan kaulaa, kun onnistuimme kulkemaan muutaman metrin matkan juuri niin, miten minä olin koko ajan yrittänyt saada orin kulkemaan.
Tuo liian helpolta kuulostanut harjoitus oli osoittanut minulle, miten älyttömän vaikea poni oli hallita maasta käsin, kun oli sillä päällä. Ainakin tiesin, mihin saisin kulutettua todella paljon aikaa.

Silitin onnellisena Kodaa, joka mutusti heiniä karsinassaan. Kellertäviä heinänkorsia sojotti huvittavasti sen suusta, kun ori katsoi ihmeissään, mitä oikein puuhasin. Ponin turkki oli lyhyttä, mutta pehmeää, kun kuljetin kättäni rauhallisesti sitä pitkin. Koda harja oli todella pitkä ja tuuhea. Kieritin jouhia hellästi sormieni ympärille. Olin enemmän kuin tyytyväinen Pyökkihoviin. En osannut enää kuvitella meille parempaa kotitallia.

Vastaus:

Kiva tarina taas kerran! Tykkäsin erityisesti alusta, ja on kiva saada tietää lisää perheestäsi. Mukava myös että ehdit tapaamaan kissatkin heti. Ne on tosiaan haettu eläinsuojeluyhdistykseltä, jonne ne olivat tulleet kolme kuukautta sitten luonnosta löydettyinä.

Kiitokseksi tästä saat 22v€ ja kolme tähteä :)

Nimi: Amora, ekstratehtävä ft. Suvi

24.09.2017 14:52
Sinnikkään Suvenkorennon selässä saksilaukkaa savessa, sammakonloikilla syvissä solissa, syttyvä säihkesilta perässä, silkan sattuman seurassa.

Vastaus:

Ihana extra sullakin, kiitos paljon! Ootte te vaan kekseliäitä, mun lauseessa olis ollut korkeintaan viisi sanaa. Laitan sulle tästä palkinnoksi kaappiin pussillisen letityskuminauhoja!

Nimi: Tinka, ekstratehtävä ft. Patu

24.09.2017 14:22
Patu-ponilla puksuteltiin pitkin peltoja, pukkilaukkaa, pikkuravia; pellon penkalla puolukkapuska, pilkkupöksyt pohkeiden peittona: poni puuskutti puuskaisessa puhurissa.

Vastaus:

Kiitos paljon tehtävän suorituksesta! Hauska ja hurjan pitkä lause, ei olisi itseltä onnistunut. Lisäsin sulle kaappiin pussillisen letityskuminauhoja kiitokseksi tästä!

Nimi: Jenny, ekstratehtävä ft. Raita

24.09.2017 14:10
Rakuuna ristilaukkaa radalla rientää, rentona, reippaana, raamikkaanakin ravaten: ratsastajalla raitapaita, ruista ranteissaan, rautaisena ratsunansa Rutimoraita; rehti Raatteentien raudikko.

Vastaus:

Kiitos hevosen liikutuksesta! Itse en olisi todellakaan saanut näin pitkää lausetta aikaiseksi. Palkaksi tästä saat pussillisen letityskuminauhoja, jotka löytyvät nyt kaapistasi.

Nimi: Sussu & Sotka

24.09.2017 10:25
Mun ja Sotkan muutto Pyökkihoviin oli sujunut aika kivuttomasti. Koko kesän olimme keskittyneet vain maastoiluun ja Sotka oli asustanut kotonani siirtotallissa ponikaverin kanssa. Syksy alkoi kuitenkin taas tehdä tuloaan, joten kyllä se maneesillinen tallipaikka vaan on niin kiva. Ensimmäiset päivät Pyökkihovissa olivat kuluneet minun osaltani hieman sumussa, ympärillä oli niin paljon uusia ihmisiä, että meneehän sitä vähemmästäkin sekaisin. Sotka kuitenkin tuntui kotiutuneensa heti sillä sekunnilla kun se jalkansa laski Pyökkihovin maille. Hieman laidunpulska, mutta lihaksikas suomenhevoseni ei turhista jaksanut stressata.

Tänään suunnitelmissa oli kevyttä koulutreeniä. Varustaessani Sotkaa sen karsinalla, hääräsi arviolta parikymppinen nainen ruunikon ratsuponin kanssa. Olin moikannut tätä kohteliaasti, mutten viitsinyt alkaa väkisin vääntää mitään keskustelua, kun tiesin kuitenkin että ainakin omalta osaltani se olisi täynnä kiusallisia hiljaisuuksia.
"Komea suokki sulla, minkä ikänen se on?" aloitti kuitenkin naapurikarsinan nainen samalla kun olin noukkimassa pölyharjaa Sotkan harjalaukusta.
"Kiitti. Sotka on jo 16v", vastasin hieman hämilläni ja puhdistin hevoseni piikkisukaa juuriharjalla samalla kun juuri pakista kaivamani pölyharja jäi lojumaan maahna.
"Kiva, onks se ollut sulla kauan?" nainen jatkoi ja näytti sitten havahtuvansa mietteistään: "Mä tosiaan oon Helmi, omistan tän Uppen!"
"Oon Sussu, joo Sotka oli neljä kun se tuli mulle", virnistin ja silitin Sotkan turpaa, jota se yritti työntää kaltereiden välistä. Vaihdoimme vielä muutamat sanat, jonka jälkeen jatkoimme omien hevostemme parissa.

Vihdoin talutin hieman steppailevan suomenhevosorini ulos kentälle. Päätin suunnata toiselle pikkukentistä, sillä ne olivat kuulemani mukaan ahkerammin käytössä kuin pihan keskellä komeileva valtavan kokoinen kenttä. Talutin Sotkaa alkukäynnit, jonka jälkeen hyppäsin jakkaralta ratsaille ja kokosin suoraan hieman ohjia käsiini. Aloin heti ottamaan todella paljon pysähdyksiä, jotta saisin Sotkan kevenemään edestä ja varmistaisin jarrujemme toimivuuden. Kun siirryimme raviin, tuntui aluksi että ratsastaisin katujyrää, joka vain painoi eteenpäin tuhatta ja sataa. Otin kevyesti nopeita puolipidätteitä ja kevensin niin rauhassa kuin vain ikinä pystyin. Vähitellen kierros kierrokselta Sotka malttoi rauhoittua ja myödätä kauniisti niskastaan. Itse istuin tässä vaiheessa harjoitusraviin ja päätin jumpata oria avotaivutuksilla.

Kyllähän sen Sotkasta huomasi, että ori on todella ruosteessa koko kesän maastoiluiden jälkeen, mutta yllättävän nopeasti kouluratsastusnappulamme alkoivat taas löytyä ja meno muuttui ihan kivaksi. Laukassa Sotkalla meinasi aluksi tuttuun tapaan hirttää kaasu pohjaan, mutta muutaman jarrutteluympyrän jälkeen saimme laukkaan hyvän tahdin ja onnistuin jopa hieman säätelemään laukan pituutta. Jätin laukkatyöskentelyn aika vähälle ja otin vielä ravissa hieman kolmikaarista kiemurauraa, jolla varmistin että Sotka on kuulolla ja taipuu rehellisesti koko kroppansa läpi. Kun olin tyytyväinen muhkean orini raviin, siirsin sen käyntiin ja annoin ohjien valua käsieni välistä pitkiksi. Ohjasin Sotkan loppukäynneille kentän ulkopuolelle ja päätin käydä hieman tutkimassa Pyökkihovin lähimaastoja.

Palatessamme takaisin tallipihaan, oli parkkipaikka jotenkin ehtinyt täyttyä ja ihmisiä tuntui vilisevän vähän joka paikassa. Moikkailin kaikkia kohteliaasti hymy huulillani, mutta oikeasti huokaisin helpotuksesta päästessäni Sotkan karsinaan piiloon. Onhan se hieman hassua, että näin huonot perus sosiaaliset taidot omaava ihminen tekee asiakaspalvelutyötä, mutta jotenkin töissä osaa vetää sosiaalisen roolin päälle, jolloin uusien ihmisten kohtaamisessa ei ole mitään ongelmaa. Hoidin hyväntuulisen Sotkan reippaasti pois ja vietyäni orin takaisin tarhaan, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja suuntasin taukotilaan jutustelemaan niitä näitä muiden tallilaisten kanssa. Ei se lopulta ollut kovinkaan paha juttu ja kaikki vaikuttivat oikein mukavilta.

Vastaus:

Hienoa saada sultakin ensimmäinen tarina, tervetuloa! Kiva että ehdit tutustua jo muihin tallilaisiin ja heidän hevosiinsa :)

Nuo pikkukentät ovat tosiaan enemmän käytössä, mutta halitessaan isolle kentälle voi myöskin mennä. Jos kentillä on ruuhkaa, ison kentän voi vaikka jakaa kahtia kentän laidalla olevilla kouluaidoilla. Mukavaa että käväisitte myös maastoissa, ne ovat todella laajat joten niissä riittää varmasti tutkittavaa. Jos tarvitset maastoilukaveria, niin joku tallilaisista tai minä ja Karolin lähdetään kyllä mielellään mukaan.

Pistetään sulle tästä tarinasta 18v€ ja neljä tähteä, hyvää työtä!

Nimi: Amora & Koda

24.09.2017 09:24
Luku 4 ✖ Tietty paikka, tietyt säännöt, 24. syyskuuta

Viileä syysilma virtasi keuhkoissani. Hiuksissani oleva letti lähes leijui ilmavirrassa.Oksat raapivat varovasti kasvojani. Ponin lennokkaat askeleet iskeytyvät rytmikkäästi maahan. Seisoin itsevarmasti jalustimilla orin laukatessa tasaisesti. Olin aina tiennyt, että kyllä Koda osasi olla aivan ihana ratsastettava, jos vain tahtoi. Nyt ori myös todisti sen ensimmäisen kerran minulle Pyökkihovissa. Kun poni laukkasi polulla eteenpäin tasaista tahtia, muistelin aikaa, jolloin rautias majaili vielä sillä yhdellä ratsastuskoululla, minne en kyllä todellakaan palaisi, jos suoraan kysyttäisiin. En tekisi sinne paluuta, vaikka minut ja Koda haluttaisiin sinne takaisin, mitä tuskin tulisi koskaan tapahtumaan. Ainakaan niin pitkään, kun Koda pysyy orina. Se oli aikaa, jolloin omistin Kodan, mutta se ei tuntunut omalta. Silloin en osannut aina edes ajatella, että poni oli oma. Vaikka ori oli minun nimissäni, oli vain vähän asioita, joista sain oikeasti päättää. Minulla ei ollut osaa eikä arpaa päättää mitään ponin karsina- ja tarhapaikoista. Rautiaalle yritettiin saada siellä montaakin eri tarhakaveria ilman, että minulle kerrottiin mitään. Olin kirjoittanut Kodalle tarkat hoito-ohjeet, mutta niistä ei kauheasti välitetty. Ruokinta siellä tehtiin sentään kirjoittamieni ohjeiden mukaan. Ori osallistui kielloistani huolimatta ratsastustunneille ja hoitajaakin sille ehdittiin etsiä, mutta sitä se ei onneksi ehtinyt saada. Minua vain ällötti muistella, että Koda oli joutunut asumaan siellä. Nyt olin kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen kotitalliimme.

Värikkäiden puiden reunustama metsäpolku jatkui paljon pidemmälle kuin silmäni kantoivat. Välillä tuli mutkia ja risteyksiä, joten uskoin maastoilureittien olevan varsin laajat. Niitä olisi varmasti kiva lähteä joskus tutkimaan toisen ratsukon tai pienen porukan kanssa. Viihdyin itse hyvin ratsastamassa metsän rauhassa kuten selvästi myös ratsuni, joten miksi se ei voisi olla hauskaa myös porukalla. Tallilta varmasti kyllä löytäisi aika helposti maastoiluseuraa, koska Pyökkihovissa meno oli tuntunut heti alkuun olevan todella yhteisöllistä. Löysäsin ohjia ja annoin Kodan kulkea polulla mielensä mukaan. Ori tiputti vauhdin vain raviin, mikä ei mitenkään yllättänyt minua. Maastossa uskalsin antaa ponille enemmän valtaa, koska siellä rautiaalla oli jotenkin ihmeellisesti todella paljon paremmat käytöstavat. En oikein tiennyt siihen perusteita, mutta ihan totta se oli. Ori tuntui kyllä muutenkin elävän sillä periaatteella, että jokaisessa paikassa olivat omanlaisensa säännöt. Täysin tottahan se oli, muuta ponin mukaan ne kuitenkin vaihtelivat vähän eri tavalla, kun minun mielestäni. Harhailimme varmaan reilun tunnin metsäpoluilla, kunnes näin polun kaartuvan jo varsin tutuksi tulleen tallin pihalle. Daisy oli kentällä Raidan kanssa, josta minulla tuli ensimmäisenä mieleen sen karkureissu. Jenny käveli tarhoilta tallille päin, koska oli varmaankin vienyt Jesperin juuri tarhaan. Laskeuduin tottuneesti alas ponin selästä ja kehuin sitä hyvästä käytöksestä.

Tallissa onnistuin saamaan Jennyn kiinni ja kiitin naista vielä kerran todella hyvästä omenapiirakasta, jota hän oli tuonut tallille. Aino talutti juuri upeissa varusteissa olevaa Petriä ulos tallista. Petri tiedettiin tallilla oikeastaan yhtä laajasti kuin Kodakin. Nuori suomenhevosori ja minun riiviömäinen vuoristoponini pitivät nimittäin hyvin huolen, että tallilla tapahtui. Parkkeerasin Kodan karsinaan ja sidoin sen rauhallisena kiinni. Otin orilta heti alkuun nopeasti suojat pois ennen kuin se keksi alkaa potkimaan jokaiseen suuntaan, kun kaikki oli sen mielestä niin väärin. Sen jälkeen saatoin täysin rauhassa ottaa pois satulan suitset. Oli melkein huvittavaa, koska Koda ei tykkää ollenkaan ottaa kuolaimia suuhun, mutta ei aina helpolla myöskään luovu niistä. Tänään oli sellainen päivä, että sain suostutella ponia antamaan kuolaimet pois. Jätin varusteet odottamaan karsinan luokse siksi aikaa, kun harjasin Kodan. Rasvasin myös ponin suupielet huolellisesti, vaikka olin vähällä unohtaa sen. Orin harjassa oli vähän selvitettävää, koska siihen oli juuttunut muutamia lehtiä. Toisaalta poni näytti kyllä varsin söpöltä, kun sen harjassa oli oransseja lehtiä. Olisin varmaankin jättänyt lehdet rautiaan harjaan, jos en olisi vienyt sitä tarhaan. Ainakin nyt tiesin, miten Kodasta sai entistä söpömmän. Orin harjaan ei edes olisi mitenkään vaikea kiinnittää itse lehtiä, koska ponilla oli niin pitkä harja.

Kun olin saanut vietyä riiviöni tarhaan, päätin puhdistaa sen varusteita. Suojat vaativat nopean kastelun, koska ne olivat ihan hiekassa. Satulan ja suitset päätin myös käydä huolellisesti läpi. Jotenkin epäilin olevani aika harvinainen ihminen sen kanssa, että oikeasti pidän varusteiden putsaamisesta. Kodan suojat olivat mielestäni yhdet söpöimmistä, mihin olin koskaan törmännyt, joten en halunnut nähdä niitä likaisina. Se ei olisi todellakaan tehnyt oikeutta niiden suloiselle vaaleansiniselle värille. Minulla oli orille samaa sarjaa myös kaulakappaleella varustettu fleeceloimi, jonka siisteydestä olin myös erityisen tarkka. Ylipäätään suosikkivarusteeni olivat aina erityisen tarkassa valvonassa sotkeutumisen varalta. Satulan pyyhin hellästi kostealla liinalla ja asetin satulan päälle sille tarkoitetun suojat. Suitsille tein saman nopean käsittelyn. Koska ne eivät olleet mitenkään pahasti rapaisessa kunnossa, en puhdistanut jokaista remmiä erikseen. Lopuksi tarkistin, että kaikki tavarani olivat varustehuoneessa siistissä järjestyksessä.

Asetuin taukotilan sohvalla lukemaan eri hevosvarusteliikkeiden kuvastoja, kun odotin seuraavaa bussia. Minulla oli vielä niin reilusti aikaa, etten viitsinyt mennä ulos odottelemaan. Löysin liian nopeasti paljon ihania varusteita Kodalle sekä vaatteita itselleni. Olisin voinut selata niitä kuvastoja loputtomiin. Ei ollut mikään uusi asia, että uusien varusteiden hankinta houkutteli todella paljon.

Vastaus:

Kiva tarina taas kerran! Mukava, erilainen aloitus, josta tykkäsin kovasti. Jos haluat maastoiluseuraa, minä tai Karolin lähdetään mielellään mukaan.

Hyvä että huolehdit varusteiden kunnosta. Koska sullakin alkaa olla jo rahaa ihan hyvin, hevosliikkeiden kuvastoista saattaa löytyä jotain ostettavaakin...

Laitetaan sulle 20v€ ja kolme tähteä! 10 tähteä tarkoittaa siirtymistä kakkostasolle, jonka ansioista saat vielä 30v€. Onnea!

Nimi: Jenny & Jesper

23.09.2017 16:06
Oli kostea ja sumuinen aamupäivä. Yöllinen usva leijaili vielä maan kamaralla. Aurinko paistoi sumun läpi saaden kaiken loistamaan kirkkaana. Luvassa taisi olla kirkas päivä, vaikka näkyvyys ei vielä tähän aikaan ollut paras mahdollinen. Eipähän ainakaan satanut, eikä ollut pimeää. Vanha, metallinpunainen Tunturi nitisi ja natisi mankeloidessani pitkin pyökkikujaa, ja yhtäkkiä rämähti pelottavasti kun ajoin kuoppaan. Pelästyin, vaistomaisesti tarrasin kiinni etukorissa oleviin tavaroihin, etteivät ne putoaisi. Ne olivat kuitenkin tukevasti kiinni mustekaloilla, eli ei hätää! Mummopyörä kestäisi pienet kolhut, olihan se kestänyt tähänkin asti, joten en murehtinut eturengasta. Hetken mielijohteesta yritin sitten keulia, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vajaa 100 vuotta sitten polkupyöriä ei ehkä ollut suunniteltu sitä varten. Muistin taas ne tavarat korissa: keuliminen ei välttämättä tekisi niillekään hyvää. Eikä kellään olisi enää kivaa, jos ne putoaisivat. Olin hyvällä tuulella, ja se oli plussaa päivän suunnitelmat huomioiden. Karolin tuli vastaan Annan kanssa, taisivat olla aamukävelyllä. Vilkutin heille. Ajoin kylmän viileästi suoraan tallin seinustalle, jonne jätin pyöräni nojaamaan. Muutamalla hevosella näytti olevan sadetakit päällä. Irroitin roinat korista ja hiiviskelin talliin.

Sisällä ilma oli vielä hieman paksua yön jäljiltä, ja lattiaa ei heinistä päätellen ollut lakaistu. "Huomenta." huikkasin ovensuusta. Ei vastausta. Ketään ei näkynyt missään, joten pääsin huomaamatta varustehuoneeseen. Olin vähän ongelmissa painavan oven ja kantamuksieni kanssa, mutta pääsin sisälle ilman katastrofia. Laskin omenapiirakan kupuineen keskelle pöytää. Aivan, omenat olivat muuttaneet muotoaan! "Gluteeniton ja laktoositon, sisältää kananmunaa ja maitotaloustuotteita. Sopii (lähes) kaikille :D Self service." kirjoitin lapulle kuvun päälle. Toivoin sen olevan yhtä hyvää kuin raaka taikina. Jätin viereen kaksi pakettia viinirypäleitä, sekä tummia että vihreitä. Koska kynä oli jo kädessä, jatkoin MOI-lappusarjaa, joka oli laajentunut jo useamman lapun kokonaisuudeksi. CIAO BELLA. Ilmoitustaulua silmäillessäni hoksasin, että avajaiskilpailuihin oli enää viikko. Olin kahden vaiheilla, osallistuako vai ei. Itselläni ei ollut minkäänlaista kilpailuviettiä. Joskus oli vaikea ymmärtää niitä, jotka matkustivat joka viikonloppu ties mihin karkeloihin. Toisaalta, jutussa oli se oma jännityksensä, piti puunata poni ja varusteet hienoiksi, sai itsekin vähän laittautua, ja viimeistään kunniakierroksella kaikesta tuli vaivan arvoista. Ja olihan kisapaikan tunnelma yleensä mahtava. Muttamutta... sitten oli se Iso Paha Susi: piti olla yksin kaikkien muiden edessä. Arvosteltavana. Tai no, olihan siinä ratsu mukana, ja yhdessä mentiin, syteen tai saveen, mutta minä en sitä kestänyt. Ehkä jotkut ihan pienenpienenpienet kisat, sellaisiin voisin vielä joskus osallistua. Daisyn puheista päätellen nämä olivat kuitenkin liian isot. Katsomaan toki tulisin, ja voisin ehkä auttaakin jossain, jos tarvitsisi. Esteverkkaan en kuitenkaan enää koskaan menisi siivoamaan ja nostelemaan puomeja, se oli sellainen hornankattila, jossa vain vahvimmat selviytyivät. Muistutin itseäni, etteivät nämä olleet hyppykisat, ja se, että joku asia ei ollut minulle hyvä, ei tarkoittanut, etteikö se sopisi jollekin muulle. Sen takia ovat erikseen kilpailijat ja hevosenhoitajat. Minä kuulun ehdottomasti jälkimmäisiin. Ennen kuin paniikki ehti kasvaa, käännyin ja laitoin eväät jääkaappiin. Latasin myös kahvinkeittimen valmiiksi, vaikken itse niin kahvista piittaakaan.

Vaatteita vaihtaessani kiinnitin huomiota huoneen outoon valoon. Ulkona aurinko paistoi edelleen sumun läpi, nyt vain vielä kirkkaammin kuin hetki sitten. Sisätiloissa oli kummallisen kelmeä kajo. Pihan puut näkyivät vain punertavina laikkuina blurratussa valkeudessa. Tarkastelin harmaaruudullisia ratsastushousujani. Olisi ehkä pikkuhiljaa aika hankkia uudet. Jesper meni aina kaiken edelle, se sai paljon uutta tavaraa, mutta itselleni harvemmin ostin yhtään mitään. Tallitakkini oli itse asiassa suhteellisen uusi, tummansininen, hupullinen perustakki. Se oli ollut hyvä ostos, kesti sään ja hevoset, ei likaantunut pysyvästi, ja sai aina hyvälle mielelle kun sen veti päälle. Hevostarvikekaupat olivat yksi elämän kivoista asioista, oli niin ihanaa hiplata tavaroita ja miettiä mitä kaikkea ostaisi Eurojackpotin päävoitolla. Pitäisikö laittaa talliporukan kesken kimppalotto menemään? Ei kukaan saa tietää vaikka jutussa olisi muutama alaikäinenkin mukana! Ostetaan sitten kaikille miljoona satulahuopaa ja lampaankarvasuojat, tai vaihtoehtoisesti paketillinen näkkileipää jaettavaksi.

Tallissa pärjäsi ilman takkiakin, joten ripustin sen karsinan oveen loimitelineeseen. Lauleskelin itsekseni karsinaa siivotessani. "Vad finns mera att önska, när vi har varann, din hand emot min kind, din trygga tyngd, saltet i din vadmal ja re'n din åras dunk som vinden bär mot land. Där är allt jag begär, där är allt jag vill ha - vad finns mera att önska..." Olin kummallisen energinen. Jesperin ruokaämpäreissä oli vähän kuivunutta pellavalimaa, jonka harjasin tiskiharjalla irti. Laitoin uudet mössöt turpoamaan. Kävin täyttämässä heinäverkon, ja jätin sen Jesperin kauralaatikon päälle, jotta se ei olisi tiellä ja verotettavana tallin käytävällä. Kun olin saanut nämä pakolliset sisähommat tehtyä, otin takkini ja lähdin ulos. Sumu ei ollut vieläkään hälvennyt kokonaan. Se tiivistyi puihin ja aitoihin ja tippui isoina pisaroina maahan. Jesper hirnui tarhassaan, kun kuljin ohi. Rapsutin sitä turvasta ja annoin pienen palan leipää. Tasapuolisuuden vuoksi myös Patu sai osansa. Kummallakin oli vielä aamuheinien rippeitä jäljellä. Ruunat olivat jälleen hyvissä väleissä, kun jättikokoinen puoliverinen oli laitettu niiden ja Taikan väliin. Ponit seurasivat aidan viertä jääden katselemaan, kun aloin raahata estekalustoa kentälle. Kyllä vain, Jesper pääsisi hyppäämään. Edellisestä kerrasta olikin aikaa. Rakensin portinpuoleiselle pitkälle sivulle pienen punavalkoisen ristikon verryttelyksi, ja vastakkaiselle sivulle hieman suuremman tehtävän. Puomit olivat märkiä ja liukkaita, ikävähköjä kantaa. Tehtävään kuului maapuomi, kaksi laukka-askelta, 70cm korkea sinivalkoinen pysty, kaksi laukka-askelta, ja maapuomi. Harpoin puomien välejä edestakaisin, potkin niitä muutamia senttejä suuntaan ja toiseen, kunnes olin tyytyväinen. Viritelmä kuulosti hienolta, kun sen asettelin näin mielessäni, mutta puomien ainoa oikea tarkoitus oli hillitä Jesperiä. Puutavaran rahtaaminen oli imenyt pahimmat energiat, joten en enää ollut aivan yhtä yliaktiivinen kuin jonkin aika sitten. Se oli vain hyvä, pöllöenergia ei tarttuisi poniin, jolla sitä olisi aivan riittävästi kun esteistä oli kyse.

Rata oli valmis, joten oli aika kaapata päätähti talliin meikkiä ja maskeerausta varten. Riimu oli märkä ja likainen, se näytti tummemman vihreältä kuin mitä oikeasti oli. Musta puuvillainen naru oli vielä limaisempi. Roikotin sitä peukalon ja etusormen varassa. Pyykkiin mokomat. "Noniin, mennään". Avasin Jesperille portin, poni sai kulkea ilman riimua. Aluksi pitelin sitä otsatukasta, muistuttaakseni mikä on homman nimi. Kyllähän se osasi kulkea nätisti, tiesin sen. Se seurasi perässäni kuin koira, mitä nyt välillä hidasteli ja katseli maisemia. Ja vähän pyyhki turvallaan katsomon seinää. Tallissa jätin Jesperin käytävälle. "Odota" sanoin sille, ja niin se tekikin. Daisy oli kulman takana toisella käytävällä lakaisemassa lattiaa. Toivotin hyvät huomenet ja sanoin ponin olevan vapaana. Daisy sanoi sen olevan ok nyt, kun talli oli tyhjä, ja halusi ihan uteliaisuuttaan tietää, mitä tapahtuisi. Kuului onttoa kopinaa, Jesper liikehti. "Odota!" toistin hieman kovempaan ääneen. Kopistelu loppui. Hain kaapista harjapakin ja puhtaan, syvänpunaisen riimun, sekä ruskean puuvillanarun. Palatessani Jesper nökötti paikoillaan juuri siinä kohdassa mihin olin sen jättänytkin. Daisy ihmetteli ponin kuuliaisuutta, edes jalkojen siirtelyä ei enää ollut kuulunut. Moni muu elikko olisi lähtenyt lätkimään jo ajat sitten. Kehuin ponia ja palkitsin sen omenalla. Olihan tätä harjoiteltukin! Harjasin sen pään ensimmäisenä, ettei tarvinnut heti liata puhdasta riimua. Punaisen riimun myötä ponista tuli jotenkin todella talvisen näköinen. Juuri siitä syystä virallinen talviriimu onkin tummanpunainen, mutta sen lisäksi siinä on vielä tummempia sydämiä poskihihnoissa, ja valkoiset karvapehmusteet turvassa ja niskassa. Se otettaisiin kuitenkin käyttöön vasta lumen ja pakkasen tultua, juuri niiden karvaosien varjelemiseksi. Toistaiseksi sai riittää tämä yksinkertainen punainen. Jätin riimunnarun ponin kaulalle, paremmin sitä ei tarvinnut kahlita. Harjailin ruunaa kaikessa rauhassa. Jesper lepuutti takajalkaansa ja huokaisi syvään. Se tykkäsi. Juuri tämä oli suurimpia syitä, miksi rakastin ponia niin kovasti. Oli ihanaa tietää, että joku nautti olostaan seurassani ja jolle riitti ihan vain tällainen hengailu. Kumisuka meni tukkoon karvoista, jouduin aina välillä kopauttamaan sitä kenkääni. Irronneet karvatukot, pölyn ja hiekan lakaisin pois pölyharjalla. Näin tavallista enemmän vaivaa jalkakarvojen kampaamiseen: piti laittaa pintelit. Jesper odotti taas kiltisti sen aikaa, kun hain sekä sen että omat varusteeni. Käärin ruskeat, tukevat pintelit sen jalkoihin, suitsiin lisäsin turpahihnan. Esteet olivat ainoa asia, jonka vuoksi säilytin kyseistä suitsien osaa. Kovempaa kuolainta en ollut koskaan harkinnutkaan, tavallinen kolmipala oli tähänkin mennessä ollut ihan riittävä. Puin myös turvaliivin päälleni. Kerran estetunnilla putosin Jesperiltä osuen maapuomin päädyn päälle. Silloin olisi voinut käydä huonosti, vaikka selvisin vain mustelmilla, mutta sen jälkeen olen aina pitänyt turvaliiviä esteillä. Liivin alle jätin vain ohuen pitkähihaisen ja ruskean kuoritakin. Kohta tulisi hiki!

Ulkona tarkastin vielä pinteleiden kiinnityksen ennen kuin lähdimme alkulämmittelylle maastoon. Selästä käsin lyhensin jalustimia yhden reiän verran. Jesper oli oikein rauhallinen, mennä lönkytti kaula pitkänä. En minäkään hermoillut, olimmehan hypänneet useita kertoja aikaisemminkin. Joskus ihan alkuaikoina, ensimmäisen estetunnin jälkeen olin ollut jonkin aikaa arka ja jännittänyt hyppäämistä Jesperillä, mutta siitä olin jo kasvanut yli. Olihan se ollut aika hurja kokemus, muutoin niin rauhallisesta ponista ei tosiaan voinut uskoa sellaista kuumumista. Harjaa pitäisi vähän trimmata kohtapuoliin, huomasin. Otimme muutamia ravipätkiä, temponvaihdoksia ja väistöjä. Sain ponin hyvin kuulolle ja lihakset lämpenemään. Palasimme kentälle. Jatkoimme raviharjoituksia, ympyröitä, kiemuroita, suunnanvaihdoksia. Jesperiä ei ollut koskaan kiinnostanut kentällä olevat esteet, ellei se itse mennyt niiden yli. Nytkään se ei innostunut yhtään enempää. Teimme rauhassa laukkaympyröitä ja joitain laukanvaihtoja. Pitkillä sivuilla pidensin ja lyhensin laukkaa. Tällä tavalla, huomaamatta, lähestyimme ensimmäisen kerran ristikkoa. Poni pompahti kevyesti yli. Kehuin ja käänsin pääty-ympyrälle. Ravasimme pystyn ohi, pitkän ja lyhyen sivun, kulmassa laukka ennen seuraavaa hyppyä. Sekin meni hyvin. Teimme taas pääty-ympyrän ravissa, jonka jälkeen keskellä lyhyttä sivua nostin laukan ja lähestyimme pystyä. Jesper hoksasi maapuomin, keskittyi ja meni oikein näppärästi yli. Myös esteen jälkeen seuranneen maapuomin se huomasi ajoissa, eikä ehtinyt kiihtyä. Kehuin jälleen. Hidastin käyntiin. Teimme pysähdyksen ja peruutuksen, josta suoraan raviin. Poni lähti melko rivakasti liikkeelle, se alkoi jo innostua. Menimme ristikon ravissa. Jesper yritti nostaa laukan esteen jälkeen, mutta sain sen kiinni. Voltin jälkeen laukka, ja taas kohti pystyä. Nyt alkoi olla jo imua esteelle. Hyppy oli jo huomattavasti reippaampi, ja sain itsekin olla tarkkana saadakseni Jesperin keskittymään maapuomiin. Jouduin jälleen puomin jälkeen pysäyttämään ponin, peruuttamaan ja jopa muistuttamaan, ettei pysähdyksestä rynnitä liikkeelle luvatta, eikä rynnitä edes luvan kanssa, vaan lähdetään kivasti ja pehmeästi eteenpäin. Jesper oli toista mieltä, kilisytti kuolaimia protestiksi, mutta totteli hännänhuiskautuksen kera. Nostimme laukan. Poni oli vielä hallinnassa. Etenimme ristikon yli hyvällä ilmavaralla. Pystyä edeltävä maapuomi kolahti, toinen laukka-askel jäi välistä ja poni loikkasi esteen yli vähintään riittävällä korkeudella. Se selvisi myös liian nopeasti vastaan tulleesta toisesta maapuomista, vaikka ei ihan puhtain tyylipistein. Jarrut olivat hukassa! Kaivauduin satulaan ja sahasin puolipidätteitä. Jäimme ympyrälle kiertämään ristikkoa ja väittelemään leikin pomosta ja vauhdista. Ei varmasti näyttänyt kovin nätiltä. Kun olin saanut Jesperin ruotuun ja kauniiseen raviin, annoin sille vähän ohjaa. Rauhoituimme molemmat hetken aikaa, yhteisymmärryksessä kävelimme pitkin ohjin kentän ympäri ja vaihdoimme suuntaa. Kävellessämme katsoin maapuomeja. Ne olivat vielä sopivilla etäisyyksillä, vaikkakin toinen aavistuksen vinossa. Jesperin kanssa oli siinä mielessä helppoa hypätä yksin, ilman puominnostajaa, että se hyvin harvoin pudotti tai kielsi. Ilmavaraa oli aina niin paljon, ettei useinkaan ollut huolta puomien putoamisesta.

Toisessa kierroksessa menimme ristikon aluksi ravissa. Reippaassa ravissa. Vähän jopa rumassa. Nostin laukan vasta vähän ennen pystyä. Jesper keskittyi paremmin, muisti maapuomit ja ponkaisi taas yli ilman toista laukka-askelta. Nytkin piti ottaa reilulla kädellä ja istunnalla kiinni, mutta pystyimme jatkamaan suoraan ristikolle. Yhtäkkiä Jesper päättikin hypätä monen metrin päästä, enkä ehtinyt juttuun mukaan ollenkaan. Kadotin toisen jalustimen, ja puristin polvilla pysyäkseni kyydissä hypyn jälkeen. Ärähdin ponille ja käänsin sen taas ympyrälle. Löysin jalustimen, pysäytin ponin, enkä päästänyt sitä liikkeelle ennen kuin se pysyi paikoillaan ilman pidätteitä. Kehuin sitten, kun se totteli. Menimme taas pelkkiä ravikiemuroita, pysähdyksiä ja peruutuksia tiukassa kontrollissa. Mietin, pitäisikö hypätä useammin, ettei juttu olisi niin harvinaista herkkua, että joka kerta kattila kiehui innostuksesta yli. Ei ponia kuitenkaan voinut pyörremyrskynä päästää esteelle, pakko sitä oli hillitä. Päätin ottaa vielä pari hyppyä, yrittää saada molemmille hyvä mieli, ja sitten lopetella. Jesper oli lavan kohdalta jo hieman hikinen. Itseäni en edes mainitse. "Noniin muru, mennään vielä yksi hyvin." sanoin ponille, joka oli jo valmiina lähtöön. Nostimme laukan tällä kertaa vasta muutamaa askelta ennen ristikkoa. Keino toimi, ja Jesper teki parhaan hyppynsä, jos niitä muutamaa ensimmäistä ei oteta lukuun. Taisin itsekin olla keskittyneempi, kun lähestyimme viimeisen kerran pystyä. Unohdin kaiken muun, luotin vain omaan tekemiseeni, tunsin ponin ja hallitsin sen. Maapuomi kolahti, mutta saimme ne kaksi laukka-askelta suoritettua. Jesper lähti reippaaseen hyppyyn, lensi pystyn yli ja ponkaisi yhdellä pitkällä askeleella maapuomin yli. En herpaantunut, vaan otin ponin kiinni, jatkoimme hyvää, pitkää laukkaa uraa pitkin ristikon ohi. Hyvinhän se viimeinen meni! Hidastin Jesperin raviin ja heitin sille ohjaa. Se tuntui tajuavan, että homma oli nyt ohi. Se ravasi reippaasti, mutta ei kaahannut. Nyt näytti varmasti nätiltä. Keventelin muutaman kerran kentän ympäri. Taputin ponia kaulalle silloin tällöin, pyysin anteeksi hermostumistani ja yritin hyvitellä. Edellisestä hyppykerrasta oli tosiaan liian pitkä aika. Ei tästä suorituksesta olisi uskonut, että olemme joskus päässeet kolmannelle sijalle pikkukisoissa. Olin vähän murheissani, mutta totesin, ettei auta muu kuin hypätä enemmän. Poistuimme kentältä maastoon loppukäynneille. Jesperin jäähdytellessä löystin satulavyötä ja pidensin jalustimet takaisin normaalimittoihin, ja nostin ne ristiin eteen. Venyttelin jalat ja kädet. Taputin rakasta poniani. Näiden vähän huonompien hetkien jälkeen se tuntui entistä rakkaammalta. Eihän meistä kumpikaan ollut täydellinen. Havahduin ajatuksistani, kun aurinko paistoi suoraan silmiin. Tosiaan, sumu oli väistynyt ja jättänyt jälkeensä upean kirkkaan, värikkään syksyisen päivän. Hieman jopa viileän, huomasin, kun hiki kuivui. Pysäytin Jesperin ja laskeuduin satulasta. Löystin vyötä lisää ja nostin jalustimet ylös. Avasin myös suitsien turpahihnan, poni sai kiitokseksi leipäpalan. Kävelimme yhdessä takaisin tallille. Tinka oli hakemassa Taikaa pois tarhasta, ja intoutui kiittämään omenapiirakasta ja kyselemään esteistä. Lupasin kerätä esteet ihan itse pois, kunhan Jesper olisi huollettu. Tinka mainitsi nähneensä myös Amoran tallilla (ja heidän syöneen "ainakin puolet" piirakasta ja viinirypäleistä), joten jos molempia kenttiä tarvittaisiin samaan aikaan, Taikaa ei ainakaan häiritsisi puomien kantaminen kentällä. Kodasta ei ollut täyttä varmuutta, se tuntui keräävän energiaa ihan tyhjästäkin. Mutta kukaan ei ollut nyt heti tarvitsemassa kenttää. Taika inisi ja polki jalkaa tammamaisesti, kun Jesper haisteli sitä. Jatkoimme neljästään matkaa talliin.

Olin kadottanut kaiken sen energian, mitä aamulla oli ollut. Lihaksia särki, hikinen paita oli ällö ja poni kuolasi naamaani. Tallissa riisuin varusteet sekä Jesperiltä että itseltäni, ja jätin ne karsinan eteen odottamaan. Laitoin paksumman takin päälleni, sitten talutin Jesperin ulos harjauspuomille, johon sidoin sen siksi aikaa, kun hain tallista ämpärin, pesusienen, hikiviilan ja loimen. Laskin ämpäriin lämmintä vettä, pesin sienellä hiet ponin kaulasta ja kyljistä. Kuivasin sen hikiviilalla ja kampasin karvat suoriksi piikkisualla. Mahan alla ja rinnuksissa oli hieman hiekkaa, jotka rapsin pois. Jesper oli hyvin tyytyväisen oloinen, kunnon liikunta sai senkin hyvälle mielelle. Olin itse paljon sitä väsyneempi. Poni ravisteli itsensä roiskuttaen vettä päälleni. Harjasin sen piikkisualla toistamiseen, pyyhkien hihalla pisaroita naamastani. Kuivatteluloimeksi sopi parhaiten itse Vihreä Villaloimi. Se oli todellakin jo elämää nähnyt, vähän reunoista kulunut, mutta mitään vikaa siinä ei ollut. Muutama reikä oli joskus parsittu, nekin kohdat olivat kuitenkin pysyneet hyvinä. Huuhtelin jaloista hiekat ja hien pois, ennen kuin harjasin ponin pään. Oli se vähän hionnut myös suitsien alta, mutta ihmekös tuo, kun talviturkki oli jo hyvässä kasvussa. Kohta sen naamakarvatkin olisivat jo kammattavissa mitoissa. Kaadoin pesuämpäristä veden pois, huuhtelin sen ja täytin uudelleen, jotta Jesper saisi juoda. Kyllä se joikin, kaksi ämpärillistä hujahti hetkessä. Syötin sille vielä yhden omenan, ennen kuin vein sen tarhaan. Toivoin, ettei se piehtaroisi loimea riekaleiksi. Palasin talliin keräämään rojuni pois. Ihan ensimmäiseksi kuitenkin vaihdoin omat vaatteeni, en enää kestänyt hikistä paitaani. Satulahuopa jouti sen seuraksi kotiin lähtevään pyykkikassiin. Pyyhin suitsista ja satulasta hien ja hiekanmurut pois kostealla pyyhkeellä, ennen kuin niputin ne kaikki kivasti omiin telineisiinsä. Suitsista toki otin turpahihnan pois ja pesin kuolaimet huolellisesti kynnellä raaputtaen. Ulkona pesupaikalla heitin pintelit, riimun ja narun ämpäriin, ruuttasin päälle mäntysuopaa ja laskin paineella vettä sekaan. Käärin hihat ja myllysin soppaa niin että vesi muuttui harmaaksi. Aurinko lämmitti kivasti selkää, kun pyykkäsin. Tinka talutti satuloitua Taikaa ulos tallista, ja muistin kentällä edelleen odottavat esteet. Pihalle kantautuvasta kolinasta päätellen myös Koda oli lähdössä lenkille, joten vaihdoin äkkiä veden ämpäriin, jätin varusteet siihen likoamaan ja kiiruhdin keräämään esteitä pois.

Ohi mennessäni vilkaisin tarhaan: Jesper ei ollut piehtaroinut. Se imuroi maasta viimeisiä korsia aamuisesta heinäannoksestaan. Tinka sanoi jutelleensa Amoran kanssa, hekin tarvitsisivat kenttää. Hän käänsi Taikan samalle kentälle, jossa olin Jesperin kanssa pompahdellut, ja aloitti alkuverryttelyä samalla kun minä keräsin esteitä pois. Eipä kulunut paljonkaan aikaa, kun Amora ja Koda saapuivatkin viereiselle kentälle. Moikkasimme heitäkin ja vaihdoimme viimeiset kuulumiset. Tinka ei malttanut pitää Taikaa uralla, vaan ratsasti perässäni edestakaisin pitkin kenttää kysellen estetunnistamme. Eihän siinä paljon kerrottavaa ollut, ei mennyt niin hyvin kuin olin toivonut. Mutta kuten jo totesin, täytynee vain hypellä enemmän. Pyynnöstä jätin kolme maapuomia, jotka järjestin harjoitukseksi, ennen kuin lähdin jatkamaan omia juttujani. Koda paahtoi menemään omalla kentällään, lusmuili kulmissa näytti haluavan vain mennä mahdollisimman kovaa. Toivotin Amoralle pitkää pinnaa.

Sää kyllä suosi! Päivästä oli tullut oikein kaunis. Huuhtelin pyykkiämpärin ja ripustin varusteet kuivumaan harjauspuomille auringonpaisteeseen. Vielä kun muistaisin kerätä ne myöhemmin pois. Pieni tuulenvire heilutteli märkänä riippuvia pinteleitä. Nyt! Nyt oli aikaa siivota Jesperin tarha! Se oli ollut jo liian pitkään koskematta. Lampsin hakemaan kottikärryt ja painuin sitten takaisin kenttien suuntaan. Kumpikaan ratsukko ei häiriintynyt, ja Jesper oli vain tyytyväinen kun jotain tapahtui. Se haisteli ja maisteli kärryä, ihan kuin ei olisi koskaan sellaista nähnyt. Talikonvarttakin se yritti nakerrella, eikä ollu millänsäkään kun tökin sitä kauemmaksi. "Varokin kaatamasta!" sanoin sille puoliksi leikilläni. Poni höristi korviaan ja katsoi suoraan silmiini. Eihän se ymmärtänyt mitä sanoin, luuli varmaan saavansa syötävää. Jatkoin kuitenkin talikointia. Kärry tuli nopeasti täyteen. Jätin talikon nojaamaan sitä vasten, kun tarkastin Jesperin. Se oli jo riittävän kuiva, joten otin loimen pois. En halunnut sen olevan kuumissaan. Se heittäytyi saman tien piehtaroimaan, ei pahemmin edes etsiskellyt sopivaa kohtaa. Onneksi tarha oli jo lähes kokonaan siivottu. Lähes huomaamatta tarhan viereen ilmestyi Aino pidellen Petriä liinassa. Ori huusi vasta kenttien vieressä, ja esitti lennokkaita liikkeitä. Se ei saanut vastakaikua kuin Kodalta, joka unohti saamansa käskyt ja pysähtyi ryhdikkäänä keskelle kenttää. Aino hinasi vastahakoisen, taaksepäin pyrkivän Petrin tarhojen ohi maastoon. Viikkasin Jesperin loimen hartioilleni, kun lähdin kuljettamaan täyttä kottikärryä lantalaan. Loimi oli tehnyt tehtävänsä, se oli hieman kostea, joten levitin sen harjauspuomille muiden märkien kamppeiden viereen. Kärryn tyhjennettyäni palasin viimeistelemään urakan, johon ei uponnut aikaa enää nimeksikään. Hidastelin tahallani ja nautin huikaisevan hienosta päivästä. Olisi ollut mahtava sää maastoiluun, mutta hyppääminen oli todellakin riittävä liikuntasuoritus tälle päivälle. En halunnut jäädä häiritsemään ratsastajia kyylämällä kentän laidalla, joten jätin vihdoinkin myös Jesperin rauhaan ja siirryin lantalan kautta talliin.

Loimi oli jo kuivunut, mutta jätin sen silti tuulettumaan -villavaatteita pitäisikin tuulettaa usein. Pintelit, riimu ja naru sen sijaan olivat edelleen märkiä. Annoin niiden vielä olla. Sen sijaan menin sulkemaan Jesperin ruokaämpärit kansilla, kun mössö oli jo jäähtynyt. Nostin ämpärit karsinan eteen odottamaan ja sidoin heinäverkon karsinaan. Alkoi olla jo nälkä, mutta päätin jättää evääni toiseen kertaan ja syödä myöhemmin kotona. Menin kuitenkin tallitupaan, keitin teetä ja otin palan omenapiirakkaa. Oli se jo aika hyvin huvennut! Selailin EQP:n katalogia, sivutolkulla kaikkea ihanaa. Tosin Hemsbury Saddleryn jodhpur Mocha -housut olivat pyörineet mielessä jo pidempään. Niiden ainoa vika oli polvipaikat. Haluaisin kokopaikkaiset. Vilkaisin myös ilmoitustaulun lappumerta: siellä puhuttiin jo kielillä, muutkin kuin minä. Piirakanpalan syötyäni (hyvää oli, vaikka itse sanonkin) tiskasin lautasen ja haarukan, sekä siinä samoilla tulilla parit muut astiat joita tiskialtaassa oli. Aloin jo vaihtaa vaatteita, kun muistin ulkona kuivuvat kamat. Niin, sanoinhan jo aikaisemmin, että täytyisi yrittää muistaa ne. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Hain varusteet sisälle. Viikkasin villaloimen kevyesti kaappiin. Märät varusteet ripustin satulahuoneen loimenkuivatustelineelle. Sitten vaihdoin vaatteeni loppuun. Eväät tosiaan, ne olivat edelleen jääkaapissa, mutta säilyisivät kyllä siellä huomiseen. Eikä olisi suuri menetys, vaikka joku ne söisikin, jos aasialaisesta tofuruuasta tykkää.

Niinpä lähdin kuvankauniissa säässä kankeasti pyöräilemään kohti kotia, omenatarhan kautta kiertäen. Saattaa olla luvassa muitakin omenaherkkuja tallilaisille!

Vastaus:

Ihan jäätävän pitkä tarina, en ymmärrä! Rakastin tätä tarinaa todella, kirjoitustyyli oli aivan ihana ja tykkäsin, että tarinassa tapahtui paljon kaikkea. En varmastikkaan osaa kirjoittaa tähän tän tarinan arvoista kommenttia, mutta haluan vaan sanoa että tää oli ihan huippu!

Ihanaa että kokeilitte Jesperin kanssa hyppäämistäkin. Vaikutti sujuvan hyvin, vaikka ruuna tahtoikin kuumua hieman.

Saat tästä 30v€ ja Muumimamma-merkin! Nyt sulla onkin jo hyvin varaa ostaa itsellesi tallikaupoista kaikkea kivaa :)

Nimi: Amora & Koda

23.09.2017 09:11
Luku 3 ✖ Riiviöenergiaa ravissa, 23. syyskuuta

Innokas hörinä toivotti minut tervetulleeksi, kun saavuin tarhojen luokse. Koda piti tuttuun tapaan vauhtia päällä tarhassa. Sussu oli juuri hakemassa suomenhevostaan tarhasta, joka sijaitsi Kodan tarhan takana. Ori ravasi innoissaan Sussun lähettyville ja yritti epätoivoisesti saada siltä huomiota ja herkkuja. Naiselta ei kuitenkaan irronnut mitään, joten poni laukkasi nopeasti toiselle reunalle, missä minä olin sitä vastassa.
“Eikö sulle irronnut herkkuja", puhelin rauhallisesti rautiaalle ja silitin sen turpaa samalla, kun kiinnitin narun sen riimuun.
Koda yritti heti nykiä itsensä irti, kun huomasi olevansa kiinni, mutta rauhoittui onneksi aika nopeasti. Sain ponin otettua aika rauhallisesti pois tarhasta. Kauaa en kuitenkaan päässyt helpolla, kun ori pisti pystyyn uuden mielenosoituksen. Kodan välillä hyvinkin rasittava käytös pisti kyllä välillä miettimään, miksi olin hankkinut tällaisen riehuja. Toisaalta en osannut enää kuvitella itselleni yhtään rauhallisempaa ratsuna. Uskoin kuitenkin saavani orista ihan kelvollisen vekkuliponin.

Talliin oli viime päivinä muuttanut taas muutama uusi hevonen. Muilta kuulemani mukaan tallilla oli kuitenkin edelleen eniten oreja. Asia ei sinänsä yllättänyt minua, koska kaikkialle ei kuitenkaan oreja majoiteta, joten varmasti niissä talleissa, joihin majoitetaan oreja, myös on niitä. Olin muutamia vähän nähnyt ja varsinkin Daisyn ratsuponitamma oli mielestäni aivan upean näköinen. Koda ei vielä ollut saanut karsinassa eikä tarhassa ihan seinänaapuria, mutta se oli vain hyvä asia. Toivoin orin olleen kotiutuneen edes vähän siinä vaiheessa, kun sille naapuri edes jompaankumpaan tulee. Pian huomasin pienen matkan päässä Jennyn, joka talutti vuonohevosta.
“Pärjäätkö sinä sen ponin kanssa?” nainen kysyin pienesti hymyillen.
“Kyllä mä Kodan kanssa pärjään, vaikka ei ehkä ihan näytä siltä", naurahdin pienesti ja yritin saada Kodan seuraamaan minua oikeaan suuntaan.
“Et ainakaan pääse liian helpolla", Jenny vielä hymyili minulle ennen kuin jatkoi matkaansa.
Naisen sanat olivat kyllä totta. Selvisin kyllä orin kanssa, mutta päässyt ponin kanssa koskaan liian helpolla. Rautiaalla oli keinonsa vaikeuttaa iha jokaista tilannetta niin halutessaan.

Koda ilmoitti tallissa kovaan ääneen, että oli paikalla, mutta onneksi hevoset olivat ulkona. Kukaan ei olisi tykännyt, jos ori olisi onnistunut säikäyttämään muut äänekkäällä sisääntulollaan. Kurvasin innokkaan ponin heti oven vieressä olevaan karsinaansa. Annoin Kodan olla karsinassa ilman riimua sen aikaa, kun kannoin sen varusteet karsinan luokse. Tällä hienolla idealla pystyin vähän pienentämään orin tarvetta pistää pystyyn oikea mielenosoitus. Siitä huolimatta kuulin varustehuoneeseen asti, miten rautias piti karsinassaan jotain ihan omaa esitystään. Se oli jo aikamoinen saavutus, koska varustehuone ei kuitenkaan ole ihan lähellä Kodan karsinaa. Toivoin vain syvästi, että villi poninnulikkani rauhoittuisi edes vähän kasvaessaan ja kotiutuessaan paremmin. Etsin hyllyiltä Kodan varusteet ne kannoin ne orin karsinan luokse. Asettelin varusteet paikoille, joista ne on helppo ottaa ennen kuin aloin harjaamaan ponia. Koda yritti taitavasti napsia harjaa pois kädestäni, kun harjasin sen kylkiä. Jouduin useita kertoja kieltämään oria, mutta muuten rautias käyttäytyi varsin kelvollisesti. Poni ei kuitenkaan halunnut päästää minua liian helpolla, joten kaviot eivät nousseet maasta todellakaan helpolla. Tuntui siltä, kun Koda olisi liimannut ne kiinni. Onnistuin kuitenkin puhdistamaan myös kaviot pienen taistelu jälkeen. Satula asettui orin jälkeen yllättävän helposti eikä se edes juurikaan pullistellut minun kiristäessä satulavyötä. Kuolaimien oli kuitenkin oikea sirkus. Pää pyöri kuin hyrrä ja heilahteli nopeasti puolelta toiselle. Lopulta lahjoin riiviön taskustani löytyneillä omenanpaloilla rauhoittumaan sen verran, että kuolaimet menivät suuhun ja sain kiristettyä suitsien remmitkin aika helposti.
“Saithan sinä Koda ratsastuskelpoiseksi”, Daisy sanoi minulle tyytyväisenä, kun talutin innokkaan orin käytävälle.
“Joo, vaikka Koda haluaakin tehä kaikesta aina tosi vaikeeta”, vastasin pienesti hymyillen.
“Huomasin. Haluisitko sä mut kattoo, miten teillä menee?” Daisy tarjoutui.
“Kiitos tarjouksesta, mutta haluun koittaa ihan itsenäisesti”, vastasin nopeasti.
Koda oli kyllä aika tyytyväinen, koska en jumittunut puhumaan sen pidemmäksi aikaa. Parempihan olisi orin mielestä ollut, jos en olisi pysähtynyt puhumaan ollenkaan.

Toinen pienemmistä kentistä oli Tinkalla ja Taikalla käytössä, mutta toinen oli sen vieras autiona. En ollut siis turhaan suunnitellut Kodalle tylsää, mutta helppoa ratsastusta sileällä. Kyllähän minä itsekin mieluummin hypin esteitä, mutta sitä eivoi kauhean usein tehdä ja tahdoin saada oriin vähän lisää hallintaa, kun en ole pieneen hetkeen edes ratsastanut. Tuo johtuu siitä, kun ennen tallin vaihtoa minulla ei ollut aikaa suunnitella hyviä ratsastustehtäviä, joten mentiin lähinnä maastossa ja maastakäsin. Pyökkihoviin muuton jälkeen taas odottelin maastakäsin puuhaillen, että poni vähän kotiutuisi. Nyt pääsin kuitenkaa taas kunnolla selkään, vaikka olinkin suunnitellut erittäin helppoa menoa sille päivälle. Kentällä nousin varovasti Kodan selkään, joka ei mielellään olisi odottanut, että olin kunnolla kyydissä. Aloitin vain yksinkertaisesti ratsastamalla käynnissä kentän uraa. Ori kulki tahmeasti ja pohkeet kaikuivat kuin kuuroille korville. Minun piti oikeasti tehdä töitä, jotta sain ponin kulkemaan edes käynnissä vähän nätisti. Muutaman kierroksen jälkeen nostin raviin pitkien sivujen ajaksi, vaikka sillä kentällä sivujen pituuksissa ei olekaan suurta eroa. Raviin Koda suostui jopa vähän paremmin. Tähän oli vain yksi hyvin yksinkertainen syy, koska pääsi kovempaa. Vauhti on kuitenkin aina ponin mieleen. Mitä kovempaa saisi mennä, se paremmin rautias suostui yhteistyöhön. Kevensin ravia varovasti ja saatoin olla edes vähän tyytyväinen orin työskentelyyn. Tiesin kyllä varsin hyvin, ettei poni edes tehnyt töitä läheskään täydellä teholla. Lyhyillä sivuilla ei kuitenkaan ollut syytä kehua, koska Koda juuri ja juuri kulki käynnissä eteenpäin.

Otin muutaman laukkapätkän, joilla saisin ehkä vähän heräteltyä Kodaa ennen kuin päätin tehdä töitä ravissa. Ravasin kentän reunoilla tehden päätyihin loivat kaarteen. Ori ei selvästikään pitänyt kaarteista, koska yritti varsin ahkerasti suoristaa niitä. Jo valmiiksi loivat kaarteet oli siis vaikea pitää edes kaarteita, kun poni yritti niitä itse suoristaa. Viimeisillä kerroilla päädyissä en ollut edes varma, oliko niissä ollenkaan kaarretta vai oltiinko menty vain suoraan. Seuraavaksi kiinnitin huomioon Kodan askeliin kulmissa, joten ei ratsastettu ihan päätyyn asti vaan mentiin kenttää neliönä, jotta mun oli helpompi hahmottaa orin liikkeet kaikilla sivuilla. Muistin varsin hyvin, miten ponilla oli taipumus venyttää askelia ja oikomaan rataa kulmissa. Yritin siis pitää ohjilla Kodan kasassa ja huolehtia, ettei se pääse oikaisemaan ollenkaan. Alkuun harjoitus näytti hyvältä, kunnes ori päätti vetää sen penkin alle. Poni ymmärsi, miten tylsää menoa siltä sen mielestä vaadittiin. Miksi tehdä jotain, mikä on ihan tylsää? Oli selvästikin Kodan ajatus siinä vaiheessa, kun se veti itsensä hyvin tahmeaan raviin. En kyennyt saamaan oria enää edes aika hyvään raviin. Tiesin kyllä, että en saisi luovuttaa kodalle, mutta en pystynyt sitä itse korjaamaan. Mieluummin vaihdoin harjoitetta kuin menin erittäin rikkinäistä ravia. Tein vielä pari muuta nopeaa harjoitusta ennen loppuverryttelyä. Siinä vaiheessa poni älysi, että oltiin lopettamassa, joten pisti kaasun pohjaan. Kaikki piti yrittää tehdä paljon nopeammin kuin pystyi. Ei ollut todellakaan ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta, kun Koda sytyttää moottorinsa vasta kunnolla loppuverryttelyssä.

Ratsastus ei ollut mitenkään mennyt hyvin, mutta hauskaa minulla oli kyllä ollut. Kodan kanssa on välillä melkeinpä hauskempaa kuin se, että ori menisi kunnolla. Ainakin nyt sain tietää yhden asian, mitä pitää työstää. Ravia, ravia ja lisää ravia. Tämän päivän raviongelmasta huolimatta epäilin kuitenkin, että kyllä poni muuten varmaan suostuu ravaamaan ihan hyvin. Ainakin on taas todistettu, että omistan oikean riiviön.

Vastaus:

Hauska, oikea hyvän mielen tarina :D Muutaman kirjoitusvirheen löysin, mutta ne eivät haitanneet lukemista yhtään. Kodalla ei tosiaan vielä ole naapureita, mutta varmasti niitä tulee kunhan talli alkaa täyttyä. Hevosia on tosiaan tullut reippaalla tahdilla lähiaikoina, joten naapurin saamisessa ei välttämättä kestä kauan.

Harmi että ratsastus ei sujunut odotetulla tavalla, mutta onneksi teillä oli hauskaa. Sitkeää treenaamista vaan, niin hyvä tulee. Innolla odotan miten teille käy tulevissa kisoissa!

Sulle laitetaan tästä 20v€, kolme tähteä ja kruunumerkki! Sulla on nyt seitsemän tähteä, joiden ansiosta nouset tasolle yksi ja saat 20v€!

P.S. Suvi kiittää kehuista <3

Nimi: Aino & Petri

21.09.2017 22:37
Se ois voinu olla helvetinmoinen tähti, mut se luisuun lähti // 21.09.2017, muutto Pyökkihoviin!


Petri yritti hyppiä tallin pihassa pystyyn ja vältteli paikallaan seisovaa traileria kuin ruttoa. Papun lopetusajankohdan lähestyessä päätin soitella lähitalleille ja kysellä vapaita paikkoja ja meille sopivan tallin löysinkin suhteellisen läheltä: Pyökkihovi. Jo nimi veti minua luokseen ja hetken tutkittuani soitin omistajalle ja suljettuani puhelimen melkeinpä itkin – viimeinen toivoni, ja sinne me onneksi pääsimmekin. Pitkähkön tappelun jälkeen Petri luovutti ja sain kuin sainkin loimitetun orin lastattua. Kyllähän se seiniä potkin sen verran kuin minulla kesti saada auto käyntiin ja tarkistaa, että olin ottanut kaikki tavarat mukaan. Hyvästelin vielä Naiman kirjoittamalla hänelle lapun Papun karsinan oveen, jonka signeerasin omalla nimelläni ja pienellä sydämellä. Suutelin Papua vielä otsalle ja lähdin kirveltävien kyyneleideni kanssa autolleni. Musta Mitsubishi murisi hiljaa moottorin lämmettyä ja katsahdettuani vanhaa talliamme vielä kertaalleen istuuduin autoon ja laitoin musiikin niin lujalle kuin uskalsin.

Ajomatka tosiaan oli todella lyhyt, mutta jännitys ehti matkan aikana kasvaa kolminkertaiseksi. Aurinko yritti pilkistää pilviverhon takaa aina silloin tällöin, mutta muuten sää oli hyvin heijastettavissa mielialaani. Toki uusi talli oli paljon vaikuttavampi niin teknisesti kuin ilmapiirillisestikin, mutta sydämeni kuului silti Naiman kotipihaan. Ajauduin ajatuksiini, mutta palasin puhelimeni ilmoittaessa, että viimeinen käännös tapahtuisi 700 metrin kuluttua. Tämän kuullessani jännitys samaan aikaan laski yhä syvemmälle vatsanpohjaani ja tuntui hellittävän – tämän oudompaa tunnetta en ollut koskaan kokenut. Parkkipaikalla odotti kaksi ihmistä, joista toinen heilautti kättään kaartaessani pihaan. Vastasin nostamalla kättäni ratilta ja hymyilemällä, mutta keskityin enimmäkseen trailerin vetämiseen. Petri oli matkan aikana rauhoittunut ja lausuin hiljaa ääneen pienen pyynnön: ”älä jumalauta anna sen hevosen seota heti ensimmäisen päivänä.”

Astuttuani autosta ulos esittäydyin Daisylle ja hänen vierellään seisovalle tallityöntekijälle. ”Mahtavaa, hyvä jos matka sujui hyvin! Tarviitko apua poislastaamisen kanssa?” Daisy tarjoutui, enkä tietenkään voinut kieltäytyä avusta. Hymyn kera hän seurasi minua trailerille, jonne kiipesin sivuovesta sisään. Petri oli tunkenut turpansa syvälle heinäsäkkiin, josta kalastelin sitä epätoivoisesti. Punaruunikkoa ei alas käveleminen kiinnostanut sen suuremmin, mutta jalkojen osuessa tukevaan maahan Petri nosti kaulansa taivaisiin ja rupesi nuuhkimaan uutta ilmaa. Omaan nenäänikin osui kieltämättä omituinen hevosen, turpeen ja hiekan sekoitus, joka jotenkin onnistui eroamaan Naiman pihasta. Jostain kaukaa kuului hirnahdus ja pelokkaasti odotin Petrin reaktiota roikkuen kiinni. Huomasin kuitenkin, että nuori orinpuolikkaani olikin ehkä kasvanut viimeisen puolen vuoden aikana, sillä se vastasi kovalla, mutta suhteellisen hillityllä hirnahduksella. Huokaisin helpotuksesta ja naurahtaen esittelin suomenhevosen Daisylle.

Kuitenkin, kun lähdin taluttamaan oria, muistin turhan myöhään mustan tuulitakkini olevan auki. Tuuli puhalsi pistävästi suoraan kasvoilleni ja takki avautui lepattaen, johon Petri luonnollisesti vastasi hypähtäen sivulle, heittämällä nokkansa kohti taivaita ja keventämällä etupäätään huomattavasti. Onneksi olin kehottanut Daisyä kulkemaan vasemmalla puolellani, joten kukaan ei varsinaisesti jäänyt Petrin alle. ”Voi kiesus, voitko lopettaa!” ärähdin ja samalla kiskaisin narusta jämäkästi. Petri pysähtyi täysin ja jäi silmät pyöreinä tuijottamaan minua sulkiessani takkiani. Kohotin katseeni Daisyyn, joka naurahti huomatessaan, etten ollut edes säikähtänyt. ”Tätä tää Petrin kanssa eläminen on. Koskaan ei tiijä mitä tuleman pitää, mut toisaalta ainakaan ei oo koskaan tylsää!” naureskelin, samalla taputtaen orin lihaksikasta kaulaa. Nelivuotias hörisi yhä hullusti ja puhalteli villisti, joten kysyin Daisyltä, että olisiko ok juoksuttaa se hieman myöhemmin. ”Tietenkin, ei kai me sua tänne otettu ihan vaan siks, että voidaan kieltää juoksutusoikeus!”

Petri pääsi hetkeksi uuteen karsinaansa, jossa se pisti jo show’n pystyyn. Se pörisi kauhean kuuluvaan ääneen ja hirnui minkä kerkesi, mutta onneksi kaikki ottivat näköjään sen ihan huumorilla vastaan. ”Onko tää se uus heppa, onks tää sun? Ihan mielettömän mainio!”, joku huikkasi kulkiessaan ohi, kun kaivoin Ikea-kassista juoksutusliinan ja suitset. ”On se. Ruusunen on ihan kiva kunhan siihen vaan tottuu,” hymyilin ja kosketin ruunikon silkkistä turpaa sen tuijottaessa ulos karsinan ovesta. Daisy oli palannut tehtäviinsä esiteltyään minulle hieman paikkoja ja luvannut vielä tulla kentän laidalle seuraamaan meidän menoa.
Saatuani Petrin karsinaansa rupesin heti järjestelemään sen tavaroita paikoilleen. Asetin estesatulan telineeseen yleissatulan päälle ja koulusatula sai oman paikkansa, sillä en vielä kehdannut viedä kolmea satulatelinettä. Suitset sen sijaan mahtuivat vaivattomasti yhteen läjään, satulahuovat ja loimet veivät suurimman osan kaappimme tilasta. Suojat ja pintelit päätin pitää autossani, sillä ajattelin, että ehkei ole kauhean asiallista täyttää koko satulahuonetta vaaleansinisillä varusteillamme heti ensimmäisenä päivänä. Kaapin oveen ripustin kyllä kaikki viisi riimuamme ja kolme riimunnarua ketjuineen, ja minua nauratti suuresti varusteidemme määrä. Onneksi Petrin ego ei kuitenkaan ollut niin iso, että täyttäisimme heti alkuun koko tallin – ei vaan hetkinen nyt.

Varustin Petrin vain pikaisesti ja lähdin sen kanssa kohti kenttää. Kentällä pyöri jokin toinen ratsukko, joille esittäydyin heti alkuun. Minua reilusti nuorempi Taika esittäytyi kohteliaasti ja kommentoi Petriä. ”Eihän se oo sellainen tammoihin huomiota kiinnittävä?” ”No kyllä se huomiota kiinnittää, mutta teiän onneks hää on enemmänki esiintyvää tyyppiä – ei hää pahemmin pelleile ku on neitejä paikan päällä,” hymyilin tytölle ja ihailin hetken suloista ponia. Petri ei kuitenkaan edes huomannut koko kaksikkoa, vaan lähti kiltisti kävelemään ympyrällä kun sitä siltä pyysin. Taika ilmoitti, että oli kuitenkin lopettelemassa, joten saatoin pyytää Petrin keskelle kenttää kävelemään. Kun ratsukko lähti vielä loppuun moikaten kentältä, Petri otti isomman vaihteen käyttöön. Heti kun he olivat kadonneet näkyvistä, alkoi perä lentämään. Minua kuitenkin vain nauratti – tätähän minä halusinkin. ”Hiiiiienoa Ruusunen, hyvä poikaaaaa,” kehuin oria minkä ehdin, jolloin se rupesi pelleilemään lisää. ”Hyyyyyväää, kaikki pöllöenergia vaa pois ni myö kehataa viel tääl ratsastaakki!”

En kuitenkaan ehtinyt juoksuttaa oria kauaa, kun se saikin jo riittää. Petri puhisi tyytyväisenä ja vasta nyt huomasin kentän reunalla oleskelevan Daisyn. Hän hymyili ja kehui yhteistyötämme, ja kommentoi nähneensä meidän välisen yhteisluottamuksen. ”Harvempi juoksuttaa hevosta ilman raippaa!”

Hoidin Petrin iltaruoat valmiiksi vielä tallissa ja hoidin muutamat paperityöt pois alta Daisyn kanssa, ennen kuin hyvästelin hullun hevoseni ja nousin autoon istumaan. Odotin hetken paikallani ennen kuin kyyneleet täyttivät silmäni – tämän enempää en ole koskaan tuntenut yhdenmukaisuutta yhdenkään tallin ja työntekijöiden kanssa. Ensimmäistä kertaa kuuluimme Petrin kanssa johonkin.

Vastaus:

Mukavaa saada ensimmäinen tarina sultakin ja sydämellisesti tervetuloa! Harmi että jouduit lähtemään edelliseltä tallilta surullisissa merkeissä, toivottavasti tallipaikka Pyökkihovissa kuitenkin piristää. Toivottavsti te molemmat kotiudutte tänne hyvin, ihanaa että tunsitte jo heti aluksi kuuluvanne tänne.

Kieliopillisesti erittäin hyvä tarina, en löytänyt mitään virheitä. Eiköhän laiteta sulle palkaksi tästä 26v€ ja neljä tähteä, jatka vaan samaan malliin!

Virtuaalihevonen - Virtuaalitalli - Yläkuva © Pixabay

Ulkoasun kuva © Pixabay | Ulkoasu © VRL-14508 | Virtuaalihevonen | Virtuaalitalli

©2017 Pyökkihovi - suntuubi.com